Turtola kutsui seikkailijat kotiin

14.3.2013 06:00 Minna Siilasvuo


Maria ja Arto Raappana ovat asettuneet vaihteeksi Turtolaan. Kuva: Arto Raappana

TURTOLA – Turtola, Tornio, Kemi, Oulu, Kiberg, Båtsfjord, Turtola, Tukholma, Turtola, Båtsfjord, Helsinki, Rovaniemi, Turtola, Oulu, Turtola... Maria ja Arto Raappanan elämä on ollut seikkailua, mutta yksi on pysynyt: Turtola kutsuu, vaikka vastaankin pantaisiin.
Maria on kotoisin Turtolasta ja Arto Oulusta. Nuoret kohtasivat kun Maria oli ensimmäisellä pakomatkallaan pois Turtolasta. Tarkoitus oli karistaa pikkukylän pölyt pois jaloista iäksi, ei sen enempää eikä vähempää. Vähänpä ihminen tietää siitä, mitä tuleman pitää...
– Muutin ensin Tornioon saumaamaan sukkahousuja ja sieltä Kemiin konttorirotaksi. Kemissä suoritin myös iltaopintoina kesken jääneen keskikoulun. Sitten pääsin Ouluun Sanomalehti Kalevan toimistoon töihin ja Oulussa tutustuin Artoon. Nyt yhteiseloa on takana jo liki 36 vuotta, Maria kertoo.
Nuoripari muutti Tuiraan Kreivin Erkin asuntoon siksi aikaa kun vuokraisäntä ahkeroi Pohjois-Norjassa Båtsfjordin kalatehtailla. Arto meni töihin ja Maria lähti opiskelemaan Limingan Taidekouluun. Vuosi oli 1979.

Kohti Norjaa
Ensimmäistä kertaa nuoret muuttivat yhdessä Turtolaan vuonna 1980, mutta vierailu ei ollut pitkäaikainen. Rinkat ehdittiin riisua selästä, mutta vain hädin tuskin.
– Päätimme parin viikon harkinnan jälkeen lähteä Norjaan tienaamaan opiskelurahoja. Nostimme rinkat taas selkään ja lähdimme liftaamaan kohti pohjoista. Äiti antoi meille mukaan perunoita ja kattilan. Ne potut sitten keitettiin eräänä yönä jossakin pohjoisnorjalaisen tien varressa, Maria muistelee.
Nuoret päätyivät ensin Kibergiin, missä heille esiteltiin paikallinen kalatehdas. Töiden piti alkaa aamulla, mutta yön tunteina Maria ja Arto tulivat toisiin aatoksiin.
– Meille kerrottiin, että tehtaan omistaja omisti koko kylän ja maksoi työntekijöilleen huonoa palkkaa. Båtsfjordissa tienaisi paremmin, jos sinne vain uskaltaa mennä. Paikasta liikkui kauhujuttuja: laitureiden alla kellui puukotettuja ruumiita ja sitä rataa. Päätimme kuitenkin lähteä, Arto kertoo.
Merisairaita matkalaisia
Suunnitelma oli selvä, mutta matkassa yksi mutka: Båtsfjordiin ei ollut tietä. Nuoret päättivät taittaa matkan Norjan rannikkoa liikennöivällä Hurtigruten-laivalla. Matkasta tuli ikimuistoinen.
– Laiva oli vanha, ja matkalla meidät yllätti kauhea myrsky. Kun meillä ei ollut hyttipaikkaa, jouduimme viettämään yön laivan ravintolassa, jossa pullotkaan eivät pysyneet pöydillä.
Båtsfjordiin rantautui yöllä kaksi uupunutta ja merisairasta suomalaista. Kaikki paikat olivat kiinni, mutta erään talon edessä oli auto, jossa oli suomalaiset kilvet. Sen talon kuistiin matkalaiset livahtivat nukkumaan aikeenaan selvittää asiat isäntäväelle aamulla. Loppujen lopuksi Maria ja Arto olivat kuitenkin ne, jotka aamun tullen ällistyivät.
– Meitä tuli herättelemään Tuiran vuokraisäntämme Erkki, joka totesi: ”Olipa hyvä kun tulitte. Nyt tarvitaan yhtä miestä ylitöihin.” Yritin sanoa, että enhän minä ole tehnyt vielä mitään töitä, mutta ylitöihin minä sitten lähdin. Sain siitä oikein ylityökorvauksenkin, Arto sanoo.
Karamellitehtaalta Nato-joukkoihin?
Ensivisiitillään Raappanat viihtyivät Norjassa vain puoli vuotta, ja oikaisivat sitten Turtolan kautta töihin Tukholmaan Maraboun tehtaalle. Siellä työteliäät nuoret ylenivät pian kompiaishihnalta siivoojiksi.
– Tarkoitus oli jäädä sinne pitemmäksikin aikaa, mutta minä näin unen, että meidän täytyy palata Norjaan, Maria kertoo.
Vuonna 1983 Raappanat lähtivät siis jälleen Norjaan, ja tälläkin kertaa Turtolan kautta. Nyt työrupeama Båtsfjärdissä kesti neljä vuotta. Kun Maria sai kutsun astua palvelukseen Naton joukkoihin, Norja sai jäädä.
– Eivät siinä auttaneet selitykset, että olen suomalainen. Luultavasti siinä kävi niin, että kun teimme niin hulluna töitä, norjalaiset työntekijät alkoivat kadehtia meitä. He arvelivat, että en minä sentään Nato-joukkoihin lähde, ja niin he pääsevät meistä eroon.
Siinä vaiheessa opiskelurahat olivat kuitenkin koossa, ainakin suurinpiirtein. Maria ja Arto olivat rehkineet norjalaistehtailla hullun lailla, ja viimeiset kaksi vuotta he olivat siivonneet öisin kolmea eri tehdasta Båtsfjordissa.
Pussirottia ja paperitöitä
Arto oli jo niittänyt mainetta kuvaajana sekä Suomessa että ulkomailla. Vuoden luontokuvaajan 1984 ja Vuoden mainoskuvaajan 1985 tittelit tekivät seuraa useille kansainvälisille palkinnoille. Hänen kuvansa julkaistiin muun muassa kuvakilpailun tuotoksena syntyneen Naturfotografie-kirjasarjan jokaisessa neljässä osassa. Samaan saavutukseen pystyi vain neljä kuvaajaa maailmassa.
Menestys kuvaajana poiki mielenkiintoisia, mutta toteuttamiskelvottomia työtehtäviä. New Yorkin luonnontieteellinen museo pyysi vuonna 1986 Artoa kuvaajakseen. Kunnianosoitus oli luontokuvauksen alalla suuri, eikä Pohjoismaista ollut aiemmin ollut kuvaajaa. Jälkikäteen kunnian suuruus naurattaa:
– Olimme siihen aikaan Norjassa ja työkomennukset tulivat kirjeitse ensin Suomeen ja sieltä Norjaan. Ne saattoivat olla perille päästyään kaksikin kuukautta myöhässä. Ensimmäinen kuvauspyyntö oli sellainen, että minun olisi pitänyt kuvata pussirotta Kamtsatkan niemimaalla. New Yorkista katsottuna se oli varmaan ihan lähellä.
Loppujen lopuksi Arto ei voinut toteuttaa yhtäkään New Yorkista tullutta kuvauspyyntöä. Paperinvalmistus Kiinassa, kalliokiipijä Jugoslavian vuoristossa ja moni muu kuvauskeikka jäi tekemättä käytännön syistä.
– Pyyntöjen toteuttaminen olisi vaatinut valtavan taustaorganisaation, joka olisi järjestänyt kuvauspaikat ja hankkinut esimerkiksi tarvittavat luvat. Ei Kamtsatkan niemimaallekaan olisi noin vain voinut mennä.
Vanhemmuutta ja uusia ammatteja
Maria ja Arto palasivat Norjasta vaihteeksi Turtolaan ja perheeseen syntyi poika, Lauri. Kun Lauri oli vuoden ikäinen, oli aika lähteä Helsinkiin. Arto kävi töissä ja Maria opiskeli tekstiilialan artesaaniksi Tikkurilan käsi- ja taideteollisessa oppilaitoksessa.
Sieltä valmistuttuaan Maria pääsi Rovaniemen käsi- ja taideteolliseen oppilaitokseen opiskelemaan tekstiilialan artenomiksi, mutta puolen vuoden opiskelun jälkeen opettajat kannustivat häntä pyrkimään graafiselle alalle. Maria pyrki ja pääsi sisään parhain pistein satojen pyrkijöiden joukosta.
Arto puolestaan sai opiskelupaikan Sodankylästä, missä hän perehtyi televisiotyön alkeisiin. Seuraavana vuonna hänkin pyrki ja pääsi Rovaniemelle.
Maria valmistui vuonna 1994 graafisen suunnittelun artenomiksi ja Arto seuraavana vuonna videoartenomiksi. Molemmat olivat toiveittensa mukaisesti taiteellisella alalla, joten ei tarvinnut kuin kääriä hihat ja ryhtyä töihin.
– Tein yhden kaverin kanssa TV-dokumentteja, mutta ei se oikein lyönyt leiville. Käytännössä homma toimi niin, että vuosi meni rahoitusta hankkiessa ja kuukausi tehtiin sitä varsinaista työtä. Saimme me silti valmiiksi kolme dokumenttia, Arto muistelee.
Mainostoimisto Turtolassa
Raappanat halusivat, että lapsi saa varttua maaseudulla. Niinpä Turtola kutsui jälleen, ja työntekokin sujui – ainakin sikäli kun yhteydet toimivat. Artolla oli sivutoiminimenä mainostoimisto. Maria teki monenlaisia töitä osuuskunnan kautta, muun muassa maaseutunäyttelyn lehmälogon. Metsähallituksen Villi Pohjolalla hän oli töissä pari puolen vuoden jaksoa, ja teki siinä Uneksija-karhun tarinan Eeron polulle.
Arto sai työpaikan Pellosta Väylämedian palveluksesta, Maria teki kotona graafista suunnittelutyötä ja Lauri kävi Turtolan ala-astetta. Reissaajat olivat asettuneet, tosin vain muutamaksi vuodeksi.
Kun Laurin tuli aika siirtyä yläasteelle, perhe muutti vaihteeksi Ouluun, Arton kotiseudulle.
– Teimme paljon erilaisia töitä muun muassa Suomen sairaanhoitopiireille. Arto kuvasi ja minä suunnittelin. Kun tuli lama ja mainostoimiston työt vähenivät, minä päätin vaihtaa ammattia ja kouluttauduin lähihoitajaksi, Maria kertoo.
Turtola kutsuu taas
Maria sai Oulusta työpaikan, mutta Arto menetti omansa kun työnantaja muutti muualle. Turtola alkoi jälleen hyräillä seireenin kutsuaan, ja lopulta Raappanat antoivat sille periksi. Maria sai paikan Pellon terveyskeskuksesta, mutta Arto on vielä työtä vailla.
– Tein Oulussa paljon yrityskuvauksia sekä tapahtumakuvauksia häissä, hautajaisissa ja muissa tilaisuuksissa. Otan edelleen mielelläni vastaan sellaisia töitä, mutta potrettikuvauksien toteuttamiseen minulla ei ole sopivia tiloja. Olen yhdeltä ammatiltani myös huonekalupuuseppä, ja olen ollut paljon töissä rakennuksilla ja kerran talotehtaallakin. Kaiken oppii kun hyvin ohjataan.
Turtolaan Raappanoita vetävät luonto, pienet asiat ja avaruudellinen tunne. Arto on saanut uutta intoa kuvaamiseen ympäröivästä luonnosta – itse asiassa kolmen vuosikymmenen aikana kuvattu Tornionlaakso-teos on kustantajaa vaille valmis.
Tällä kertaa Raappanat muuttivat Turtolaan kahdestaan, kuten ensimmäiselläkin kerralla. Lauri valmistuu keväällä hammaslääkäriksi ja toteuttaa täyttä päätä omia unelmiaan, jotka ovat täysin toisenlaiset kuin vanhemmilla.
– Elämä on ollut seikkailua, mutta meillä on aina ollut Turtola, Maria ja Arto toteavat.
Jokohan vaeltajat malttavat nyt jäädä paikoilleen?

Jaa uutinen:  

 
Naamatusten viimeisimmät
Hae uutisista ja sivustolta
 
Meän Tornionlaakso
Alkkulanraitti 48
95600 Ylitornio
Puh: 020 743 3210
ylitornio(@)tornionlaakso.net
Asiakaspalvelu:
Tilaukset
Osoitteenmuutos
Palaute
Uutiskirje
Yhteystiedot
Tavathan
Facebookissa:
Grafu Oy


Alkkulanraitti 48
95600 Ylitornio
Puh: 020 743 3210
ylitornio(@)tornionlaakso.net