Toivo Harila on monitaitoinen maanviljelijä

22.11.2012 06:01 Minna Siilasvuo

Toivo Harila harrastaa työn ohessa vanhoja mopoja ja autoja.

KUUSIJÄRVI – Lankojärven Kuusijärvellä kotitilaansa asuva Toivo Harila tulee 25.11. aikamiehen ikään. 60-vuotispäiviä ei ole tarkoitus juhlia sen kummemmin, vaan Toivo heittää repun pykälään – tai nykyaikaisemmin matkalaukun – ja katoaa teille tietymättömille.
Toivo on onnistunut siinä, missä monella muulla on noussut tie pystyyn. Hän on hankkinut leipänsä jo 47 vuoden ajan itse pysytellen silti kotikonnuilla, syrjäisellä asutustilalla. Leipä on pitänyt kerätä monella eri tavalla, mutta se ei ole Toivoa haitannut. Vaihteluhan vain virkistää.

Käytyään kansakoulun ja sen perään kansalaiskoulun Toivo lähti isänsä Kaarlon kanssa metsätöihin. Aloitussyksynä Toivolla oli ikää komeat 13 vuotta, mutta nuoruus on tauti, josta paranee joka päivä. Muutaman kuukauden työrupeaman jälkeen vietettiin jo 14-vuotisjuhlia – töissä, arvatenkin.
– Isä oli tehnyt jo pitkään halkoja ennen kuin minä tulin kaveriksi. Me urakoimme niitä yhdessä Vapolle ja kunnalle toistakymmentä vuotta. Teimme vuodessa toista tuhatta metriä halkoja myyntiin, ensin valtion ja sitten omasta metsästä, Toivo muistelee.
Halkosavotasta kunnan töihin
1970-luvun lopulla halkohomma alkoi hiipua. Hinta putosi ja kysyntä laantui. Oli aika katsella uusia näköaloja ja ansaintamahdollisuuksia.
– Kävin muun muassa kalanviljelykurssin, mutta siltä alalta ei tahtonut löytyä töitä senkään vertaa. Pääsin kuntaan ulkoilureittien hoitajaksi ja olin siinä hommassa noin kymmenen vuotta. Laman tullessa minut pistettiin kuitenkin pois, kun tehtävääni ei ollut vakinaistettu.
Toivo pyrki moneen otteeseen kuljetusalalle, mutta siihen aikaan hommaan ei voinut ryhtyä omin kustannuksin, vaan avuksi tarvittiin työvoimatoimiston lausunto. Työvoimaviranomaiset eivät koskaan puoltaneet Toivon hakemusta.
– He perustelivat sitä sillä, ettei kuljettajia tarvita, ja syntyy turhaa kilpailua, jos perustan oman yrityksen.
Toivo ei antanut pikku vastoinkäymisten lannistaa itseään, vaan keksi itselleen muuta työtä. Ei hän tosin kuljetusalaakaan unohtanut: kun ajat muuttuivat, hän ajoi kuorma-autokortin ja hankki taksin ajamiseen tarvittavan koulutuksen.
– Aion vielä uusia ammattiajokortit ja hankkia direktiivin mukaiset lisäkoulutukset sekä linja-autokortin. Pitkän matkan kuljetukset ja tilausajot kiinnostavat minua erityisesti.
Vakuutuksia maakuntaan
Toivo ei ole koskaan vieroksunut mitään työsarkaa, mutta erityisen mieluisia ovat olleet sellaiset työt, missä saa olla liikkeellä ja tekemisissä ihmisten kanssa. Molemmat puolet ovat yhdistyneet erinomaisella tavalla vakuutusmyyjän työssä.
– Vakuutuspuoli kiinnosti minua, ja hain starttirahaa työvoimatoimistosta päästäkseni alkuun. Sitä ei kuitenkaan myönnetty, koska sille ei kuulemma ollut tarvetta. Vielä lähtiäisiksi virkailija sanoi, että harkitse nyt tarkkaan ennen kuin ryhdyt kokemattomana vakuutusalalle.
Toivo oli kuitenkin jo harkinnut ja päätöksensä tehnyt. Hän pisti toiminimen pystyyn ja aloitti Tapiolan vakuutusasiamiehenä. Työpäivät venyivät navettatöiden kanssa 16-tuntisiksi, mutta sekään ei haitannut.
– Tein sitä työtä 16 vuotta ja nautin joka hetkestä. Kiersin maakuntaa sen, mitä aamu- ja iltanavetan välissä ehdin, ja myin monena vuotena eniten Tapiolan vakuutuksia Suomessa. Olen käynyt varmaan joka talossa laajalla alueella. Asiakkaat ovat olleet tyytyväisiä: ei ole sellaista kylää, mihin en tohtisi mennä.
Maanviljelystä ja konehommia
Vakuutusasiamiehen työn Toivo lopetti pari vuotta sitten.
– Se homma tyssäsi siihen, kun kaikki muuttui tietokonepohjaiseksi. Meillä ei ole nettiyhteyksiä, joten en voinut jatkaa. Asiakkaat eivät loppuneet: soittoja tulee vieläkin silloin tällöin.
Ehkä työssä ei myöskään ollut enää samaa hohtoa, kun siitä karsittiin ne parhaat puolet, ihmiset ja reissaaminen.
Vakuutusmyyjän työn ohella Toivo on isännöinyt vanhempiensa lypsykarjatilaa pian parikymmentä vuotta.
– Olen tehnyt siinä rinnalla vähän koneurakointia ja jos aikaa vain on, teen myös kirvesmieshommia. Oli meillä velimiehen kanssa meininki alkaa myös huoltoaseman baarinpitäjiksi, mutta siihenkään ei saanut avustuksia kilpailutilanteen vuoksi. Nyt tila on vuokrattuna muuhun käyttöön.
Viiden vuoden kuluttua lypsykarjataloudesta täytyy luopua, sillä maataloustuki lakkaa yrittäjän täyttäessä 65 vuotta. Vaikka lehmät lähtevät, suunnittelee Toivo jatkavansa pienimuotoista maataloutta vielä virallisen eläkeiän täytyttyä.
– Aion jatkaa heinän ja kotitarveperunan viljelyä. Perunanviljely kiinnostaa minua: viime kesänä kasvatin neljää eri lajiketta, mutta joinakin kesinä minulla on ollut viittä tai kuuttakin eri lajiketta. Puikko on paras ja pyöreistä Matilda on hyvä. Keskolta sai ennen Kulta-nimistä lajiketta, joka oli oikein hyvä, mutta sitä ei ole enää saatavissa.
Harrastuksena pappamopot
Työ ei tunnetusti tekevältä lopu, mutta myös harrastuksille pitää riittää aikaa. Toivon ykkössuosikki ovat vanhat pappamopot, joita hän kunnostaa ja myy eteenpäin. Hyvänä kakkosena kirivät rinnalle vanhat autot.
– Minulla on tälläkin hetkellä työn alla kymmenkunta pappamopoa, mutta niitä on kulkenut vuosien varrella käsieni läpi useita satoja. Ei siitä jää paljoa rahaa käteen, mutta se onkin vain harrastus.
Tällä hetkellä kunnostettuja pappamopoja menee Etelä-Suomeen, ja kysyntää olisi enemmällekin.
– Niitä ostetaan paljon esimerkiksi syntymäpäivälahjoiksi. Se vähän harmittaa, että kaikki mopot tippuvat pohjoisesta etelään. Oulun pohjoispuolella ei tunnu olevan kysyntää ollenkaan.
Toivo hankki hiljattain myös vuoden 1966 Datsunin ja siihen alkuperäiset kilvet. Keväällä hän katsastaa sen ja lähtee kesäreissulle. Sillä kelpaa ajella.
– Vanhoissa autoissa ja mopoissa työ on paljon hienompaa kuin nykyisissä. Osat eivät ole muovia, vaan ne kestävät korjaamista ja oikomista. Vanhasta autosta tyhmempikin autonkorjaaja pystyy paikallistamaan vian ja korjaamaan sen, eikä autoa tarvitse kytkeä sitä varten kiinni tietokoneeseen. Nykyään jos auto särkyy tien päälle, se ei ole kuin jättää se siihen ja lähteä kävelemään, Toivo hymähtää.
Toivon varsinainen aarre on kuitenkin uusi hankinta, vuoden 1965 Mobylette, jolla on sekä muisto- että tunnearvoa.
– Meille hankittiin juuri tällainen mopo vuonna 1965. Se oli perheen ensimmäinen mopo, ja sillä olin vähällä päästä jopa hengestäni muutamaa vuotta myöhemmin.
Harrastajien verkosto
Auto- ja mopoharrastuksen sivujuonteena on tullut kuuluminen maanlaajuiseen harrastajien verkostoon. Tuttuja harrastajia on joka puolella Suomea – ja kaikki ovat valmiita auttamaan toisiaan.
– Vastikään juttelin varaosista alavutelaisen miehen kanssa. Hän arveli, etten taida edes tietää, missä Alavus on, kun se on sellainen hiljainen ja rauhallinen paikka. Seuraavana yönä siellä ammuskeltiin, ja aamulla koko Suomi tiesi sen ”hiljaisen ja rauhallisen” kylän.
Maatalous on sen verran sitovaa työtä, ettei Toivolla ole vielä ollut aikaa ja tilaisuutta lähteä vanhojen koneiden päiville, joita järjestetään kesäisin eri puolilla Suomea. Lähin järjestetään Oulaisissa, ja sinnekin kertyy matkaa.
– Varaosien metsästämisessä on oma jännityksensä. Olisi aika tylsää mennä vain kauppaan ostamaan tarvitsemansa osat. Minulla on vihko, jossa on varaosia myyvien ihmisten nimiä ja puhelinnumeroita sekä lyhyt kuvaus siitä, mitä he myyvät, Toivo kertoo.
Matkoja maailmalla
Toivo Harila tunnustautuu innokkaaksi matkailijaksi. Hän on kierrellyt ahkerasti muun muassa Leader-väen kanssa tutustumassa maaseutuun ja sen yrityksiin Virossa. Siellä riittää ihmeitä makusteltavaksi.
– Viime kesänä osallistuimme jossakin kylässä rantakalajuhliin. Eivät ne muuten olleet sen kummemmat kuin Suomessakaan, mutta ihmisiä oli tuhatmäärin naapurikylistä ja varmaan kauempaakin. Täällä sellaisiin juhliin tulisi hyvässä lykyssä muutamia kymmeniä ihmisiä.
Nuoruuden tanssiharrastus on jäänyt nykyään vähemmälle, sillä tansseja järjestetään harvoin ja ne ovat yleensä kaukana. Iän karttuessa haluaa jo valita kelin, jolla lähtee ajelemaan.
– Ennen matkat ja keli eivät tuntuneet missään. Oiottiin pitkin metsäautoteitä, vaikka joskus saattoi mennä tunteja, kun auto jäi johonkin kiinni. Kerran olin tulossa sakeassa lumipyryssä Sompasen tietä Lohijärven Kuohulta, kun edessä jono autoja tarttui kinoksiin. Koska minä olin jonon viimeinen, käänsimme miehissä minun autoni ympäri ja kaikki tulivat minun kyytiini. Muut autot pelastettiin seuraavana päivänä traktorilla.
Huoli nuorista
Toivo viihtyy rauhallisessa ja hiljaisessa kotipaikassaan, vaikka näkösällä ei ole muita naapureita kuin äiti ja veljen perhe. Nuorten tulevaisuus taajamien ulkopuolella sen sijaan huolettaa häntä.
– Nuorilla ei ole täällä nykyään mahdollisuutta tienesteihin. Jos olisin nyt nuori, olisin ihan erilaisessa asemassa kuin silloin. Metsähallituksen miehetkin kävivät taloissa kyselemässä ja järjestivät aina jotakin hommaa nuorille, mutta nyt kaikki hoituu työnvälityksen kautta.
Ennen saattoi tehdä vaikka niitä halkoja.

Jaa uutinen:  

 
Naamatusten viimeisimmät
Hae uutisista ja sivustolta
 
Meän Tornionlaakso
Alkkulanraitti 48
95600 Ylitornio
Puh: 020 743 3210
ylitornio(@)tornionlaakso.net
Asiakaspalvelu:
Tilaukset
Osoitteenmuutos
Palaute
Uutiskirje
Yhteystiedot
Tavathan
Facebookissa:
Grafu Oy


Alkkulanraitti 48
95600 Ylitornio
Puh: 020 743 3210
ylitornio(@)tornionlaakso.net