Puhe vanhustenviikon juhlassa Ylitorniolla 11.10.2015

22.10.2015 06:00 Yrjö Rautio

Hyvä juhlaväki,
Rauhan aikaa on nyt kestänyt 70 vuotta. Rauha on kallis asia. Monet teistä tietävät sen paremmin kuin minä, joka synnyin vasta kun sodan jälkeen. Useimmat teistä elivät sodan ajan, kokivat sen pelon, surun, ahdistuksen, aineellisen ja henkisen puutteen. Jotkut teistä joutuivat osallistumaan myös itse sotaan, jonka ankara laki kuluu: tapa tai tule tapetuksi.
Me jälkipolvet emme aina osaa antaa rauhalle kyllin suurta arvoa. Luulen, että me, jotka olemme sodan kokeneiden isien ja äitien lapsia, ymmärrämme sen arvon kuitenkin paremmin kuin meidän lapsemme, toinen sodanjälkeinen sukupolvi.
Meille isien ja äitien sodan kokemukset välittyivät tavalla, jolle ei ehkä ole täysin järjellistä, tieteenkin hyväksymää selitystä. Ei meillä kotona paljoakaan sotajuttuja kerrottu. Isä ei sitä halunnut. Likimain ainoa, mitä hän halusi sanoa meille lapsilleen, oli että sotaa pahempaan ei ihminen voi joutua ja ettei sodassa ihmisen henki ole koirankaan hengen arvoinen. Sotajuttuja kuulimme vain silloin, kun joku naapurin isäntä oli kylässä. Silloin isäkin saattoi jotakin omista sotakokemuksistaan sanoa.
Näin lapsena usein sotaunia. Lentokoneet pommittivat, tykin ammukset räjähtelivät, panssarivaunut olivat yli ajamassa, viholliset ampuivat kivääreillä. Yritin juosta pakoon, mutta jalat eivät totelleet. Aina sota riehui tutuissa kotimaisemissa, vihollinen hyökkäsi Alposjokivarresta. Etsin isää ja vanhempaa veljeäni tutusssa lähimetsikössä viruvien vainajien joukosta. Heräsin, kun kauhun tunne kävi sietämättömäksi. Olen melko varma, ettei tämä kaikki periytynyt meille sodan jälkeen syntyneille vain aikuisten kertomusten kautta. Se periytyi kuin geenit periytyvät. Onhan äitien raskausajan henkisen tilan todettu muutenkin vaikuttavan lasten psyykeen.
Jälkeenpäin olen ihmetellyt, että sodasta puhuttiin sittenkin niin vähän. Olihan se kuitenkin niin järisyttävä kokemus, ettei niitä mahdu monta vuosisataan. Sodasta oli kulunut neljä vuotta kun synnyin. Muistini yltää ehkä kahdeksan vuoden päähän sodasta. Sotahan oli silloin kuin olisi eilen ollut. Nyt tuntuu, että opiskeluvuotenikin olivat juuri äsken, vaikka niistä on sentään nelisenkymmentä vuotta.

Ei, en nyt aio uppoutua sotamuisteloihin. Nämä asiat ovat vain tulleet usein mieleeni viime aikoina sen vuoksi, mitä maailmassa ja mitä Suomessa juuri nyt tapahtuu. Maailmanrauha on sentään säilynyt, mutta monta sotaa on juuri nytkin menossa. Miljoonat ihmispolot elävät sodan kauhujen keskellä, sadat tuhannet menettävät henkensä, miljoonat joutuvat pakenemaan kodeistaan ja kotimaastaan, sadat tuhannet hakeutuvat turvaan Eurooppaan, kymmenet tuhannet jopa tänne kylmille Pohjan perukoille. Meidän on helppo katsella maailman kriisejä televisiouutisissa. Ne ovat siellä, ruudun takana, toisessa todellisuudessa kuin tämä meidän omamme, jossa suurimpia murheita on, että lottonumerot eivät osu koskaan kohdalleen ja että saunan lauteetkin pitäisi uusia. Ne tulevat todella meidän todellisuuteemme vasta silloin, kun sotaa paennet vyöryvät rajan yli Torniossa, jokunen kai tässä Aavasaksallakin.
Ja hämmennys on suuri. Jotkut pelkäävät. Joidenkin sisältä ryömii esiin pieni rasisti, joka pitää kaikkia, joiden ihonväri, keli ja kulttuuri ovat toisia kuin hänen omansa, alempiarvoisina ihmisinä. Jotkut rientävät mielenosoitukseen vaatimaan rajaa kiinni – tätä maailman rauhallisinta ja avoiminta rajaa, joka ei ole koskaan erottanut vaan yhdistänyt. He heiluttavat Suomen lippuja. He kuvittelevat, että juuri he ovat todella isänmaallisia kansalaisia. Minusta he ovat kaikkea muuta. Minusta he tekevät vain vahinkoa isänmaalleen ja häpäisevät sen lipun. Suomalaisuus ei voi olla suvaitsemattomuutta, itsekkyyttä, maailmalta sulkeutumista, kovasydämisyyttä, rasismista nyt puhumattakaan.
Onneksi meissä suomalaisissa on paljon myös niitä, joilla riittää myötätuntoa näitä kaikkensa menettäneitä kohtaan. Aivan erityisen kunnioituksen ansaitsevat meistä ne, jotka auttavat vapaaehtoisina heitä. Heitäkin on tuhansittain. He vain eivät pidä suurta ääntä itsestään eivätkä heiluttele lippuja. Minun arvoasteikossani he ovat todellisia sankareita ja oikealla tavalla isänmaallisia ihmisiä. Heidän Suomensa on suvaitsevainen ja sivistynyt, humaani ja kansainvälinen.
En voi katsoa uutisia Tornion mielenosoituksista tuntematta suurta häpeää, vaikka myös ymmärrän näitä mielenosoittajia hiukan. Tietämättömyydestä johtuvat pelothan heitä ajavat. He haukkuvat sitä, mitä eivät tunne, vähän samaan tapaan kuin suomenpystykorvani Utu haukkui hämmennystään, kun ensimmäisen kerran joutui Piekkolavaaran laidassa vastatusten hirven kanssa. Mutta koira oppii, toisin kuin eräät ihmiset. Enää se ei hirviä kummeksu eikä pelkää.
Olen ollut aina ylpeä siitä, että me tornionlaaksolaiset olemme kansainvälisempiä kuin ehkä minkään muun Suomen kolkan asukkaat. Täällä ovat suomalaiset ja ruotsalaiset eläneet aina sulassa sovussa. Pokki on naitu, suvut ovat sekoittuneet yli rajan, samaa kieltä on puhuttu rajan molemmin puolin. Me olemme saaneet geeniperintöä sen lisäksi saamelaisilta ja jopa Hollannin vallooneilta. Eipä taida olla monta tornionjokilaaksolaista sukua, josta ei löytyi Arendt Grapen, tuon ilmeisen viriilin Köngäsen ruukin patruunan jälkeläisiä. Hänen kauttaan lähes kaikki täkäläiset suvut ovat sukua keskenään.
Täällä on vieras toivotettu tervetulleeksi. Naapurin isäntä Marjetan Penne tapasi sanoa, kun joku vieras kysyi, miksi ovia ei pidetty koskaan lukossa: Jos joku kehtaa tulla näin kauas, saa se tulla sisälekki asti. Eihän ulko-ovissa yleensä edes ollut lukkoja. Meille Alposlahteen oli siihen aikaan seitsemän kilometriä tietöntä taivalta. Se oli suhteellisesti suunnilleen yhtä etäällä niin sanotusta sivistyneestä maailmasta kuin Suomi on nyt sieltä, mistä pakolaiset tulevat.
Ei täällä ole ollut tapan pelätä vierasta. Me olemme karjalaisten ohella maan puheliainta väkeä ehkä juuri kansainvälisyytemme vuoksi. Olen joskus nimittänyt meitä Suomen italialaisiksi. Karjalaista vertahan meissä on paljon: karjalaiset olivat jo tämän alueen ensimmäisiä asuttajia saamelaisten jälkeen. Sen vuoksi met sanoma mie ja sie emmekä mää ja sää, kuten eteläpohjalaiset, joiden murteesta tämä meän kieli on jalostunut. Karjalaisia asettui tänne myös sodan jälkeen evakkoina.
Täällä on oltu vieraanvaraisia. Kahvi on ollut aina valmiina. Vierasta ei ole päästetty kotimatkalle tyhjin vatsoin, vaikka matkaa olisi ollut vain kilometri pari. Tuntematonkin kulkija on saanut ruoan ja yösijan. Täällä on oltu uteliaita. Kohta kun vieras ihminen on ilmaantunut kylän raitille, häneltä on kysytty: ”Kenes poikia tai kenes tyttäriä sie olet”. Ja aina on löytynyt yhteisiä tuttuja, usein sukulaisiakin. Joskus tuolla Väylän toisella puolella on isäntä saattanut sanoa, kun on kuullut vieraan sukuselvityksen, että ”isästi mie kyllä tiän, mutta äitisti pääle en ole vielä päässy”.
Meillä on karjalaisten jälkeen suomalalaisista eniten kokemusta, millaista on kun joutuu pakenemaan sodan jaloista. Karjalaisistahan peräti 400  000 joutui jättämään kotiseutunsa, hakemaan uuden asuinsijan ja elämän muualta Suomesta. Lapin läänin väestöstä 75 prosenttia, 168 00 henkeä, evakuoitiin Lapin sodan aikana.
Nyt on moitittu Ruotsia siitä, että se antaa pakolaisten valua maansa läpi Suomeen. Siinä se ei ole kuitenkaan rikkonut sopimuksia. Sodan aikana Ruotsi toimi todella kunnioitettavasti. Suomi pyysi lokakuun 7. päivänä vuonna 1944, voisiko Ruotsi ottaa vastaan 100  000 pakolaista Lapista. Myöntävä’ vastaus tuli vain muutaman tunnin kuluttua. Lopulta 56  500 pakolaista siirtyi rajan yli pikaisesti perustetuille pakolaisleireille. Monet teistäkin lienevät olleet heidän joukossaan.
Lapin evakot kuljettivat mukanaan myös kotieläimiään, esimerkiksi 22 000 nautaa, ja muuta tärkeintä omaisuuttaan. Evakkoon joutuneiden tilanne oli huono, mutta ei läheskään niin huono kuin nyt tänne pyrkivien pakolaisten. Lähes kaikki heistä ovat joutuneet jättämään kotinsa lisäksi kaiken omaisuutensa ja myös sukunsa, joka on näissä maissa ihmisten tärkein turva. Rahansa he ovat useimmiten menettäneet ihmissalakuljettajille, joiden huterissa veneissä tuhannet ovat menettäneet myös henkensä. Heillä on useimmiten mukanaan vain vaatteensa ja muistot hirmutöistä, joita ovat joutuneet kokemaan kotiseudullaan.
Jotkut panisivat ovet lukkoon tällaisten ihmisten edessä. Jotkut hyökkäilevät heitä vastaan jopa väkivalloin. Jotkut lähettäisivät heidät oikopäätä takaisin kotiinsa – jota monilla ei enää edes ole. Jotkut uhkailevat jopa ihmisiä, jotka auttavat näitä poloisia. Ehkä pitäisi antaa heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät. Kaikki eivät varmaan tiedäkään, mutta monet tietävät, liiankin hyvin.
Tietenkin pakolaispolitiikassa on oltava jokin järki ja järjestys. Sitä nyt haetaan esimerkiksi Tornion järjestelykeskuksen ja tiukentuvan turvapaikkapolitiikan avulla. Kaikkia tänne ei tarvitse ottaa, mutta kaikkien tilanne on tutkittava, ennen kuin heidät lähetetään takaisin. Kaikki eivät pakene sotaa ja sortoa, kaikki eivät ole turvapaikan tarpeessa. Mutta useimmat esimerkiksi Irakista, Syyriasta ja Afganistanistakin tulevat ovat.
Tulijoiden joukossa on myös niitä, jotka hakevat vain parempia elinoloja. Kaikkia heitä emme voi ottaa, mutta turha heitäkään on paheksua, ainakin meidän suomalaisten. Täältä on lähdetty kautta aikojen naapurimaihin ja merten yli parempaa elämää hakemaan. Oma perheenikin muutti Australiaan vuonna 1969, ja siellä pysyy. Ulkosuomalaisia oli vuonna 2010 vajaat 800  000, jos vain ensimmäisen ja toisen polven siirtolaiset lasketaan. Ruotsissa asui vuonna 2010 436  000 suomalaissiirtolaista, Yhdysvalloissa 104  000.
Kaikkiaan suomensyntyisiä arvellaan olevan maailmalla jopa pari miljoonaa.
Monet sanovat, että he ymmärtävät kyllä, että naiset, lapset ja lapsiperheet pakenevat Eurooppaan ja Suomeen, mutta eivät sitä, että tulijoiden joukossa on niin paljon nuoria miehiä. Itse ymmärrän sen hyvin. Ajatelkaapa Syyria. Juuri nuoret miehethän siellä ovat suurimmassa hengenvaarassa. Ylensä heillä on vain kaksi vaihtoehtoa – tai oikeastaan vain yksi: joko joudut hallituksen, Bashar al-Assadin joukkoihin tai johonkin kapinallisryhmään. Ellet suostu, sinut tapetaan. Jos suostut, sinut hyvin todennäköisesti tapetaan. Jos oma 30-vuotias poikani olisi siinä tilanteessa, kehottaisin häntä oitis pakenemaan maasta.
Monet sanovat, että Suomella ei ole varaa ottaa vastaan pakolaisia. Ensin on huolehdittava omista köyhistä, sairaista, vanhuksista, veteraaneista ja muista apua tarvitsevista. Tämän ajattelun mukaan meillä ei ole ikinä varaa auttaa hädässä olevia. Asiat eivät ole koskaan niin hyvin, ettei vielä parantamista olisi. Hyvinhän asiamme ovat tänä päivänä, jos vertaamme niitä siihen, miten ne ovat joskus olleet ja miten ne ovat suurimmassa osassa maailmaa.
Meillähän on varaa vaikka mihin. Jokaisella on katto päänsä päällä, jokaiselle riittää ruokaa ja vaatteita, jokainen saa koulutusta ja terveydenhuoltoa, vanhuksistakin huolehditaan. Meillä on demokratia. Meillä on oikeusvaltio. Meillä on ihmisoikeudet. Kaikessa on puutteensa, hyvät tarkoitukset toteutuvat usein vain sinne päin, mutta maailman mitassa olemme todella niitä harvoja onnekkaita.
Joskus täälläkin saattaa tulla vilu ja ehkä nälkäkin, vaikkapa kun hirvipassissa, tuulessa ja sateessa turhaan odottelee tuntikausia, että edes jotain tapahtuisi. Mutta kukaan ei sentään yritä ampua hengiltä eikä pudottele pommeja niskaan. Meitä ei vangita mielivaltaisesti. Meitä ei kiduteta.
En usko kristittyjen jumalaan enkä muihinkaan jumaliin. En edes kuulu kirkkoon. Pidän kuitenkin Raamattua, erityisesti Uutta Testamenttia arvossa siksi, että siihen on kirjattu suuria viisauksia ja elämänohjeita, joista on yleisinhimillisen humaanin maailmankatsomuksen perustaksi. Raamatussa sanotaan tästä pakolaisasiastakin se olennaisin: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”, ja ”tee toiselle se, mitä toivot heidän itsellesi tekevän”. Siinä ei sanota, että lähimmäisesi on vain se, joka kuuluu omaan kansaasi, joka puhuu samaa kieltä kuin sinä, jonka ihoväri on sama kuin sinun ihonvärisi, jonka uskonto on sama kuin sinun uskontosi. Lähimmäisiämme ovat kaikki toiset ihmiset.
Ihminen ei voi olla kristitty, jos hän lietsoo muukalaisvihaa tai rasismia. On erinomainen asia, että kirkko on toiminut tässä asiassa oppinsa mukaisesti. Kunnioitan suuresti sitä, että sekä roomalaiskatolisten paavi että Suomen evankelisluterilaisen kirkon arkkipiispa ovat puhuneet voimakkaasti pakolaisten auttamisen puolesta.
Pakolaisten auttaminen on meidän humanitaarinen velvollisuutemme, josta emme voi tinkiä. Käytännölliset toteutustavat on vain saatava mahdollisimman toimiviksi. Siihen tarvittaisiin Yhdistyneiltä kansakunnilta ja Euroopan unionilta paljon nykyistä määrätietoisempia otteita ja suurempia panostuksia. Jäsenmaat eivät yksinään voi tätä kriisiä ratkaista, vaikka niillä olisi kuinka paljon hyvää tahtoa. Parasta olisi, että kriisimaiden ihmisiä pysyttäisiin auttamaan heidän kotimaassaan tai ainakin lähiympäristössään. Parasta olisi, ettei heidän tarvitsisi etsiä turvaa muista maista ja maanosista. Mutta niin kauan kuin tähän ei kyetä, on pakolaisia autettava, myös tänne kaukaiseen Suomeen tulevia.
Muukalaispelko ja -viha johtuvat tietämättömyydestä ja sivistymättömyydestä, joka ei ole läheskään aina kiinni koulujen käymisestä. Ihminen voi olla hyvin sivistymätön, vaikka hänellä olisi tohtorin tutkinto, ja sivistynyt, vaikka olisi käynyt vain kolme lukuvuotta kiertokoulua.
Sivistykseen kuuluu paitsi toisten ihmisarvon kunnioitus myös sen oivaltaminen, että ihmiset ovat sittenkin hyvin samanlaisia kaikissa kulttuureissa, yhteiskunnissa ja eri historian vaiheissa. Heillä on samat perustarpeet. He tarvitsevat ruokaa, vaatteita ja suojaa, lämpöä ja rakkauttakin. Juuri kukaan ei ole syntyään paha, jos ei välttämättä hyväkään. Hänessä on ainekset molempiin. Ihminen kasvaa hyväksi tai pahaksi perheessään, suvussaan, yhteisössään, yhteiskunnassaan. Pahuus ei maailmasta lopu ennen kuin yhteisöt ja yhteiskunnat, jotka pahuutta luovat, katoavat. Sitä saamme odottaa. Sitä ennen meidän on autettava niitä, jotka joutuvat kohtaamaan tuon pahuuden kaikessa raakuudessaan.
Ihmisten ja kulttuurien samankaltaisuudesta saa hyvän kuvan vaikkapa tutustumalla eri maiden kirjallisuuteen. Voimme helposti ymmärtää kiinalaista kirjailijaa tai vaikkapa Australian aboriginaalien suullista kertomaperinnettä uniajastaan. Voimme nauttia eri kulttuurien musiikista tai kuvaamataiteesta, niin erilaisia kuin ne kenties ovatkin kuin omamme.
Tietenkin kulttuureissa on myös eronsa, mutta se ei ole uhka eikä ongelma vaan suunnatoni rikkaus. Jos kaikki kulttuurit olisivat samanlaisia, olisi kuin meillä olisi vain yksi väri – ehkä musta tai valkoinen. Kuka sellaisen maailman haluasi?
Kun ihmiset lukisivat enemmän, he tietäisivät ja ymmärtäisivät enemmän, luulisivat, pelkäisivät ja vihaisivat vähemmän. Valitettavasti vain juuri ne, joiden pitäisi lukea, lukevat kaikkein vähimmin. Monet heistä saattavat pelätä, että heidän pieni, ahdas ja epäinhimillinen maailmansa särkyisi, jos he lukisivat. Säpäleiksi menisi myös harha yhtenäiskulttuurisesta Suomesta. Harhaa se on. Kulttuurimme on joka suhteessa yhteistä muiden kansojen kanssa, monikulttuurista juuriltaan ja nykypäivältään.
Olen itse lukenut viime aikoina useammankin afganistanilaisen kirjailijan kirjoittaman kirjan, muun muassa Khaled Hosseinin Leijapojan, Ja vuoret kaikuivat ja Tuhat loistavaa aurinkoa, viimeksi Qais Akbar Omarin Yhdeksän tornin linnakkeen. Ne ovat suuria kirjoja taideteoksina, mutta niistä saa myös erinomaisen kuvan, millaista on ihmisten elämä sodan jaloissa ja millaisia ovat olot, joita ihmiset joutuvat pakenemaan vieraisiin maihin. Myös näiden kirjojen ihmiset ovat hyvin kaltaisiamme. He rakastavat, toivovat, kärsivät ja surevat kuten me. Se mikä pätee Afganistaniin, pätee myös vaikkapa Syyriaan ja Irakiin.
Ihminen, joka tuntee oman kulttuurinsa lisäksi myös muiden kansojen kulttuureja, ymmärtää helposti myös sen, että kaikkien ihmisarvo on yhtäläinen ja luovuttamaton, yhtä arvokas. Me olemme kaikki ihmisiä. Siksi meidän on käyttäydyttävä ihmisiksi. Siitä on suhtautumisessamme tänne pyrkiviin pakolaisiin pohjimmiltaan kyse.

Jaa uutinen:  

 
Viimeisimmät paikallisuutiset
Hae uutisista ja sivustolta
 
Meän Tornionlaakso
Alkkulanraitti 48
95600 Ylitornio
Puh: 020 743 3210
ylitornio(@)tornionlaakso.net
Asiakaspalvelu:
Tilaukset
Osoitteenmuutos
Palaute
Uutiskirje
Yhteystiedot
Tavathan
Facebookissa:
Grafu Oy


Alkkulanraitti 48
95600 Ylitornio
Puh: 020 743 3210
ylitornio(@)tornionlaakso.net