Milda Valtonen vaelsi Karjalasta Tornionlaaksoon

1.10.2015 06:01 Kaisu Määttä

Milda Valtonen opiskeli Karkkilassa asuessaan puukoristeveistopiirissä: seinällä oleva peili on ensimmäisiä minkä hän aikoinaan teki. ”Pojalla on isompi ja komeampi peili ja nurkat täynnä minun tekemiä töitä muutenkin”, Milda naurahtaa.

ALKKULA – Sopiessani haastattelusta Milda Valtosen kanssa korviini jää kaikumaan iloisen pirteä ääni, joka on juuri kertonut minulle, että hänen elämänsä on ollut kirjavampaa kuin tilkkutäkki. Kun sitten menen tapaamaan Mildaa, oven tulee avaamaan pieni ja siro polkkatukkainen nainen, joka kutsuu minut peremmälle ja kysyy, teenkö muistiinpanoja, ja jos, niin pöydän ääressä on hyvä kirjoittaa. Itse hän menee istumaan sohvalle.
Milda kertoo olevansa syntyjään karjalaisia, Karjalan Kannakselta, ja että sieltä piti lähteä, kun sota alkoi. Hän ei muista päivää, jolloin sota alkoi, mutta hän muistaa, milloin pelkäsi ensimmäisen kerran. Oli ilta ja rajan suunnassa taivaanranta loimotti punaisena. Kaikki katselivat ikkunoista ja puhuivat hiljaa: ”Rajal pallaa…”
– Niin, mie olin kuusvuotias, ko met lähettiin ensimmäiselle evakkomatkalle ja se oli 6.12.1939, Milda sanoo.
Lähtökuorma pakattiin valmiiksi illalla. Kaikki mitä haluttiin ottaa matkaan, piti mahtua yhden hevosen rekeen. Äiti oli vielä aikaisemmin pessyt lakanapyykkiä kotona, ja kun ei saanut muualle niitä kuivumaan, oli vienyt ullakolle. Sinne nekin jäivät.
– Valokuvia äiti yritti ottaa laatikossa, mutta isä heitti ne pois, Milda kertoo ja harmittelee, ettei äiti älynnyt pistää valokuvia kuormaan isältä salaa.
Jokaisen kuorman päällä oli rukki. Milda ja mummo kapusivat rukin viereen kuorman päälle, isä etupäähän hevosta ajamaan. Äiti ja Mildan isoveli Rudolf lähtivät ajamaan lehmiä.

Noskuassa oli yöpyminen, ja Mildalle saatiin kauppatalosta uudet huopikkaat. Pakkanen kiristyi yön aikana, ja kun isän ajama reki tavoitti lehmien ajajat Kavantsaaren asemalla, olivat lehmät vauhkoontuneita ja pelokkaita. Lehmiä oli mahdotonta saada lypsetyksi, niiden utareet jäätyivät ja ne ammuivat tuskaisina.
Äiti ja Rudolf löytyivät asemalla lopulta ja Milda tepasteli esitellen uusia huopasiaan, joista täytyi jo lopulta kysäistäkin: ”Et sie nää ko miul on uuvet huopaset?”

Hidas ja raskas matka
Evakkomatka, joka kesti kaikkiaan täyden kuukauden, oli raskasta ja hidasta matkantekoa. Mildan mummo ja Rudolf pääsivät jatkamaan osan matkaa junalla, johon otettiin vanhuksia ja lapsia, mutta Mildaa ei äiti uskaltanut päästää mukaan, koska ei oikein luottanut nuoreen Rudolfiin eikä mummoonkaan.
– Kausalassa pääsimme kaikki junaan, härkävaunuun, jossa oli ahdasta ja huono ilmanvaihto. Perillä Perniössä olimme 6. tammikuuta. Pääsimme yöpymään pankinjohtaja Väänäsen luona, saimme peseytyä ja nukkua oikeassa vuoteessa. Autuasta!
Evakkokodin Valtoset saivat sekatavarakauppias Oskari Lehtosen perheessä. Siellä oli kaksi tytärtäkin, joista nuoremman kanssa Milda heti ystävystyi.
Maaliskuussa julistettiin rauha. Mildan äiti alkoi itkeä: ”Nyt se on sit iha varma, jot meil ei oo ennää kottii”, hän vastasi kun kyseltiin, miksi hän itkee.

Koulunkäyntiä ja syrjintää
Syksyllä 1940 Mildan leikkikaveri Liisa aloitti koulun, ja Mildakin halusi. Hän kinusi äidiltään, että pääsisi kouluun ja lopulta äiti meni kysymään opettajalta, josko Mildakin pääsisi.
– ”Pienhä se viel on, mut koha par viikkoo käyp, ni jääköön pois”, sanoi äiti opettajalle. Opettaja lupasi ottaa minut kouluun.
Ensimmäisen ”rotusyrjinnän” Milda koki, kun muuan poika huusi hänelle ”Mitäs se Ryssän Tiltu tietää?” Hän itki ja äiti lohdutti, ettei tarvitse välittää, ja ettei poika tiedä, mikä se Tiltu on. ”Tiijänhä miekii”, vastasin. ”Mut se onkii iha er asja, sie oot Karjalast”, sanoi äiti.
Ensimmäinen koulutalvi kului sen kummemmitta kommelluksitta. Kuusijuhlassa Milda pääsi esiintymään ohjelmassakin.
Sairastaminen oli lapsuuden vitsaus. Milda oli usein kovassa kuumeessa, ja talvella 1941 sikotaudissakin.
– Painajaisunet alko sinä talvena. Näin niitä vuosikymmenet, putoavia lentokoneita ja muuta kamalaa. Sitten jossain vaiheessa tuli määräys, että meijän pitäjäläisten piti muuttaa Uudellemaalle Vihtiin. Siellä kävin toisen luokan, Milda kertoo.
Vihdoin huhtikuussa 1941 Valtoset ja muut samasta kylästä olevat evakot pääsivät lähtemään paluumatkalle rakkaaseen kotikyläänsä.

Mikä maa, mikä valuutta?
– Kun olimme perillä ja kompuroimme vaunusta, tuli aivan epätodellinen olo. Mikä maa, mikä valuutta? Koko kylä oli poltettu ja pommitettu aivan täysin. Meidän pellolla oli 36 pommikuoppaa, isoja ja pieniä kuoppia.
– Pelloilla oli myös pieniä räjähtämättömiä palopommeja. Aina kun semmonen löytyi, viereen laitettiin lastu, johon oli kirjoitettu sana ”suutari”.
Elämä piti alkaa alusta, alueella joka oli pahiten pommitettu koko Kannaksella. Kaadettiin puita, rakennettiin, poltettiin kuloheinää, muokattiin pellot ja kylvettiin.
– Kerran olimme veljen kanssa poimimassa vadelmia, ja äiti ja isä olivat tekemässä maatöitä pellolla. Yhtäkkiä kuului kova pamaus. Me katsoimme toisiimme, emme puhuneet mitään, kumpikin ajatteli; isä vai äiti? Juoksujalkaa lähdimme kotiin, mutta helpotus – isä ja äiti olivat pellolla niittämässä vieläkin. Myöhemmin kuulimme, että Kopralassa oli ammus räjähtänyt ja silponut pikkupojan, Milda muistelee.
Kesän 1943 aikana kylälle rakennettiin uusia, kauniita taloja. Jälleenrakennus oli päivän sana. Sodan ääniä saattoi kuulua taustalla kaukaa, mutta niitä ei kuunneltu. Mildan isä kuitenkin vitkutteli rakentamisen kanssa. Hän oli sitä mieltä, että maassa on vielä sota, eikä voida tietää miten se päättyy.
– Vähän harmitti kun meillä oli vain pieni mökki ja toisten tyttöjen koti oli uusi talo, jossa oli paljon huoneita, Milda sanoo.

Uusi evakkomatka
Isä oli kuitenkin oikeassa. Eräänä päivänä tuli taas tieto, että kyläläisten on aamulla neljän aikaan oltava maantiellä. Vajaa neljä tuntia jäi aikaa tavaroitten pakkaamiseen, sitten oli kärryt pakattuna ja piti tehdä viimeinen vilkaisu kotipihalle.
– Kärri kukkuroillaan tavaraa, rukki taas ylimmäisenä. Porsaslaatikko perään sidottuna, lammas ja pässi narun perässä kopsuttelemassa.
– Se oli kamalaa, mutta se piti elää! Ei ollut vaihtoehtoja! ”Jos me nyt itkettäs, seks se meitä auttas!” sanoi äiti, kun hänelle päiviteltiin, että miten te jaksatte vielä nauraakin, vaikka on noin kurjasti asiat, Milda toteaa.
Milda kertoo, että hänen myötätuntonsa on tämän päivän pakolaisten puolella. Hän on itse kokenut sen, miltä tuntuu lähteä ja jättää kotipaikka tietäen, ettei sitä näe ehkä enää koskaan.
– Nyt sanotaan, että kun tulee nuoria, pulskia miehiä – mutta kun he saavat paikan minne asettua, he kutsuvat perheensä. Ja sanotaan, että on rikollisia ja varkaita joukossa – niin sanottiin meistäkin! Ei olisi saanut olla mukana semmosta sakkia. Äiti sanoi, että ”ka ko tuli niin kiire ettei ehitty valikoida pois”.
– Mutta me saatiin apua, ja siksi mie tunnen, että tänä päivänäkin pitää auttaa. ”Sillä jokainen joka apua saa, sitä itse tajuu myös antaa…” Milda jatkaa ja laulaa pätkän Pave Maijasen laulusta.
– Suomessa on nyt elintaso ollut niin pitkään hyvä, ettei kukaan haluaisi luopua saavutetuista eduista. Samalla tavalla napistiin, kun meille karjalaisille piti luovuttaa maapalasia. Mutta se tehtiin, me saatiin apua, ja me jäätiin tänne, raivattiin ja rakennettiin taas innolla.

Karkkilasta Ylitorniolle
Milda kertoo avioituneensa 19-vuotiaana. Hän sai kaksi poikaa, joista vanhempi, Asko Sintonen, asuu nyt Ylitorniolla. Kun poika oli jo olemassa, Milda halusi lähteä käsityökouluun. Anoppi siunasi ajatuksen ja lupasi hoitaa poikaa, ja niin Milda kävi ompelualan koulun ja sai sen jälkeen ommella asiakkailleen yötä päivää.
Kun appivanhemmat halusivat siirtyä maatilansa töistä eläkkeelle, rupesi Milda miehensä kanssa maanviljelijöiksi. Nelikymppisenä alkoi vaivata astma, ja lääkäriltä tuli komennus, että edessä on täydellinen alanvaihto; ei enää maanviljelystöitä eikä ompeluita.
– Mitäs nyt sitten, mietin. Ostin sitten asunnon ja muutin Karkkilaan. Tein vaikka mitä hommia, ja sain työpaikan Rautakirjasta. Siitä työstä mie tykkäsin kovasti, kunnes alalla tuli muutoksia ja se muuttui liian stressaavaksi – tuli burnout, Milda kertoo.
– Kun ei elämässä ole ollut kovin helppoa aikaa, sitä alkaa jo viisikymppisenä olla aika kypsä. Sanoin itseni irti ja jouduin työttömyyskortistoon. No, mitäs, koetaanpas kerran sekin!
Sitten säädettiin laki varhaiseläkkeestä ja Mildakin pääsi varhaiseläkkeelle. Alkoivat helpommat ajat kuorolaulua, koristeveistoa ja maalausta harrastaen. Pari vuotta sitten Milda muutti Ylitorniolle, jotta on lähempänä poikaansa.
– Täällä on niin hyvä olla. Astmakiekotki on jääny ihan käyttämättä, kun ei ole enää tarvetta. On niin puhdas ilma täällä, kun ei ole tehtaita eikä semmosia lähellä. Ja silmä lepää maisemissa. Mulla on kaikki niin hyvin nyt, että hyppisin ilosta, mutta pikkusen harmittaa ko nämä tassut nyt vaivaa. En pysty tällä hetkellä maalaamaan enkä veistämään. Se vähän turhauttaa, kun mieli tekisi tehdä paljon kaikenlaista, Milda naurahtaa, mutta sanoo olevansa toiveikas, että ”tassutkin” saadaan taas kuntoon.

Jaa uutinen:  

 
Naamatusten viimeisimmät
Hae uutisista ja sivustolta
 
Meän Tornionlaakso
Alkkulanraitti 48
95600 Ylitornio
Puh: 020 743 3210
ylitornio(@)tornionlaakso.net
Asiakaspalvelu:
Tilaukset
Osoitteenmuutos
Palaute
Uutiskirje
Yhteystiedot
Tavathan
Facebookissa:
Grafu Oy


Alkkulanraitti 48
95600 Ylitornio
Puh: 020 743 3210
ylitornio(@)tornionlaakso.net