Meän kirjailija Bengt Pohjanen on kauaskatsoja

29.8.2013 06:01 Heidi Rannisto-Jolma

Bengt Pohjanen näkee kauas, niin menneeseen kuin tulevaankin. Hän kirjoittaa meänmaalaiset näkyviksi.

TORNIONLAAKSO – Bengt Pohjanen, sanaseppo ja meänkielen esitaistelija – saanhan sinua näin tituleerata – olet julkaissut vasta uuden kirjan, nimeltään Faravidin maa, jonka alaotsikkona on Kväänlanti eli kveenien maa. Se kertoo muinaisen heimokuninkaan, Faaraviitin, vaelluksesta ja valtakunnasta täällä pohjoisessa, meidän alueellamme, mutta myös muualla. Tämä kirja yllätti minut. Ajattelin, että luvassa on historiallinen sankarikertomus, ja toki kirja on sitä, mutta se on myös myyttien ja tarujen kokoelma, kirja joka on kirjoitettu jollain tavalla sisäisellä silmällä.
– Romaani oon keskiaikhanen hypriititarina. Siksi tämä rakene. Keskiaikasheen hypriithiin kuuluit sukutarina, yliluonnoliset voimat, sankarin matka muile maile. Tämä oon pohjaa tulevile kirjoile, joissa sankarini oon Kväänlannissa.
Mitä sinä olet itse halunnut tällä kirjalla kertoa? Tässä on varmasti sellainen pitemmän ajan valmistelutyö takana, miksi olet tarttunut tähän aiheeseen? Mikä se on tämän kirjan tausta, lähtökohta?
– Olen tehny työtä monta vuotta, piiain viis, koonu materiaalia, lukenu kirjoja saa’akseni pohjaa tälle. Lähtheitä oon vähän ja paljon oon hämärässä. Olen halunu kertoa minkälaista aatosta liikku siihen aikhaan. Olen halunu kertoa, että kristinuskon ensi kosketus on ollu bysanttilaista ja se on tullu tänne viikinkien myötä.

Liikettä ajassa ja paikassa
– Kirjan tarina alkaa vuojesta 998 ja jatkuu siittä vuotheen 1056 siihen saakka, ko sillonen Ruottin kuninkas Emund Vanha kuolee myrkytethyyn nuohleen. Ajalisesti siinä kuljetaan nuin 50 vuen matka, mutta rohki kauas siinä matkathaan. Päähenkilö oon muinanen Kväänlannin kuninkas, Faaraviiti, myyttinen hahmo Ruottin historiassa. Faravid, eli Ingvar Kaukomieli matkaa nykysestä Upplannista Eestin ja Hiienmaan kautta aina Novgorodhiin saakka, palaa takaisin kothiin Karjalan ja Käymäjärven kautta.
Kuulostaa siltä, että yli tuhat vuotta sitten on oltu yhtä globaaleja kuin nykyään.
– Helposti ajatelhaan, että ko olhaan rajamaala, olhaan geograafisesti syrjässä, mutta ei – met olema täälä keskelä! Mikä on syrjää ja mikä keskeltä, mistäs valta tietää, missä Jumala seisoo? Musta rutto tuli tänne ennen kuin Etelä-Ruotsiin, Mörkrets hav – pimeä meri, sieltä ostettiin turkiksia kansoilta, joita ei koskhaan nähty. Mikäs muu se vois olla ko Inarijärvi?
– Tyristia ja matkailijaa oon tullu Ultima Thuleen ja valtameritten yli jo kaukasinna aikoina. Ja täältä oon käyty muuala. Ko kattoo kartasta, niin näkkee, että oon suora tie Miklagårdiin eli Konstantinopohliin saakka.

Olaus Magnuksen jäljillä
– Ko tutustuu täälä 1519 käynheen Olaus Maunun teksteihin, niin ei siitä saa ko vahvistusta ajatuksele, että täälä oon ollu temppeli, jossa oon ollu bysanttilaista vaikutusta. Tuo temppeli oli Särkilahdessa ja se oli iso, ja siellä oli Jumalan kuvia, ja siinä oli kolme alttaria. Bysantissa oli samoin. Olaus Maunu kertoo, että tämä rakenus oli hirsistä, oli huonossa kunnossa, ja se oli pyhitetty apostoli Andreaale.
Me puhumme tässä tietenkin siitä samaisesta Särkilahden kappelista, jonka suuri kevättulva vei mennessään vuonna 1677 tornionlaaksolaisen Antti Keksin kuulussa tulvalaulussa?
– Täälä met olema istunheet läktaripaikala ja kattonheet sanojen pitkää maratoonia ja ihmetelheet vierasta kieltä, mutta emmä ole osanheet käyttää hyväksi tällaista aaretta, mikä meillä oon tässä tarinassa ja tässä maisemassa. Olaus Maunu anto tästä kaikesta niin komean kuvan, että mie vallan ihmettelen, että matkailuyritykset eivät käytä hänen tekstejään mainoksena.
– Nyt oon se aika, että met kerroma itte omat tarinamme, kansan muisti on ”Girija”, kuten kirjassa Faaraviitista sanotaan, se on näkymättömät sanat, biolooginen pitkä muisti, sukutarinat. Ja että met kerrothaan net tarinat meän omala kielelä, sillä ilman meän kieltä Tornionlaakson kultuuri muuttuu osaksi Ruottin kultuuria, ja oon jo pitkälti muuttunu. Ilman kieltä meän kultuuri ei säily!

Matka päättyy Luppiolle
Meän flakupäivä tänä vuonna oli lippujuhlan lisäksi monipuolinen kulttuuripäivä. Luppiovaaralla esitettiin Ilonan valitus, joka löytyy myös kirjasta. Ilona pukee sanoiksi sen, miltä tuntuu olla yksin vieraalla maalla. Onko sinulla jokin ajatus, jota ajattelit lähteä kehittelemään kirjan pohjalta? Miksi Luppiolle?
– Mie ajattelen, että tässä tarinassa oon myös ainesta uupperaksi, sen vois tehä vaikkapa Luppiovaarale. Siinä paikassa oon hohtoa, se oon huikea paikka. Ja sen lisäksi sinne liittyy tarina, myytti, sielä oli Kväänlannin kuninkaan Thorrin elikkä Turilaksen linna. Sinne vois rakentaa oman linnakheen, jota tyristit ja kävijät voisit käyä kattomassa. Se vois olla sellainen pitkä prujekti, monivuotinen juttu, joka hyöväis meitä pitempiaikaisestiki. Mutta tähän meän tietenki pittää saada johtajat ja vaikuttajat myötä, ei se muuten synny.
– Mie ajattelen, että tarinan pohjalle vois rakentaa monia asioita: vietettäisiin valon juhlaa, Arctic Light Feastia täälä, piettäis seminaaria ja kerrottas tarinoita ja saakoja ja verrattas niitä. Mie näen, että täälä olis hyvä kohata arktisen juhlan merkeissä, ja useat ugrilaiset ja muutki heimot voisit kohata täällä, joka on rajamaa, mutta myös yksi meän historian tärkeä paikka.

Identiteetin rakentaja
Miksi sinulle on ollut niin tärkeää kirjoittaa tämä kirja? Mitä se sinulle merkitsee?
– Mie tykkään, että kansaa ei ole olemassa ilman kieltä ja myyttiä, mythosta. Kansa, jolla ei ole myyttiä, tarinaa, ei ole olemassa omana kansanaan. Mie tykkään, että tarina, lekenta, joka liikkuu ihmisten keskelä, muuttuu kansanhohteeksi, se on niin ko kirkas tähtitaivas, jonka varassa kansa ellää ja voi hyvin. Se on syvä kertomus, joka paljastaa tämän kansan syvintä mentaliteettia, itentiteettiä, ja ittekäsitystä. Kansa, joka ei tiä mistä tullee, se ei tiä mihinkä oon menossa. Se oon sekasin siinä nykyhetkessä, ei tiedä mihin kuuluu.
Minä olen kulkenut aika monessa tapahtumassa mukana, jossa olet ollut joko toimeenpanevana voimana tai muuten vain viemässä näitä meänkieleen ja Ruotsin meänkielisiin liittyviä asioita eteenpäin. On muitakin, mutta ajattelen, että olet kuin jonkinlainen esitaistelija ja samalla myös eräänlainen meänkielen ikoni. Media seuraa perässä, kun tapahtuu jotain, missä Bengt Pohjanen on mukana. Miten sinä miellät, koet oman roolisi tässä?
– Mie saan voimaa meänkielestä. Työ ei ole helppoa. Paljon saapi naahmaan. Katheelisia oon. Mutta saan voimaa siittä, ette minun työ kantaa hetelmää.

50 vuotta kirjailijana
Bengt Pohjanen eli Otun Pänkti kuten hän itseään kutsuu, on ollut kirjailija pian 50 vuotta. Kun hän silloin nuorena alkoi kirjailijaksi, niin hän kirjoitti päiväkirjansa marginaaliin sitaatin ruotsalaiselta runoilijalta, kirjailijalta ja aforistikolta Vilhelm Ekelundilta: ”Ei kotiseututarinaa, vaan verta!”
Ja Otun Pänktin sanoin: ”Tämä meän Tornionlaakso oon osa maailman ruuhmiin verenkierosta, ei tämä ole vain umpisuoli, jonka saattaa viskata poies, leikata poies, eikä pelkkä pikkuvarvas, jossa maailman veri kulkee, vaan se on osa ruuhmiista!”

Jaa uutinen:  

 
Naamatusten viimeisimmät
Hae uutisista ja sivustolta
Ilmoitukset
Saajoturkis
 
Meän Tornionlaakso
Alkkulanraitti 48
95600 Ylitornio
Puh: 020 743 3210
ylitornio(@)tornionlaakso.net
Asiakaspalvelu:
Tilaukset
Osoitteenmuutos
Palaute
Uutiskirje
Yhteystiedot
Tavathan
Facebookissa:
Grafu Oy


Alkkulanraitti 48
95600 Ylitornio
Puh: 020 743 3210
ylitornio(@)tornionlaakso.net