Pilkheitä

Katso kohti!

12.3.2015 00:00 Minna Siilasvuo


Satuin avaamaan radion ajellessani tiistai-iltana kohti kotia. Meneillään oli keskusteluohjelma, jossa oli kuulemma ensimmäisellä tunnilla puhuttu myönteisestä ajattelusta ja sen voimasta. Aiheesta oli päästy suruun ja sen kohtaamiseen.
Oman surun kanssa on pakko tulla toimeen, mutta toisen surun kohtaamista voi väistellä monin eri tavoin. Yleisin tapa on varmaan katsoa muualle.
Kun rakas Hilja-mummuni kuoli, olin lohduton. Silloin minulla oli kuitenkin lohduttajia, moniakin. Ystävät halasivat, juttelivat ja olivat tukenani parhaansa mukaan. Mummut ovat kuolevaisia ja sillä siisti. Suru oli käsitettävän kokoinen.
Kun isäni kuoli, olin nuori aikuinen, vaimo ja kahden lapsen äiti. Hautajaisiin asti elin kuin sumussa, vaikka kuolema ei sinänsä tullut yllätyksenä. Sain runsaasti osanottoja, mutta minulla oli myös paljon puuhaa. Osallistuin hautajaisten järjestelyihin ja tuin velipoikien kanssa äitiä hänen surussaan.
Kun esikoistyttäreni kuoli, suru oli musertava. Se syöksi minut mustaan pimeyteen, jossa ei juuri valonpilkahduksia näkynyt. Mieheni suri, vanhempani surivat ja menetys kosketti monia muitakin. Me taisimme kuitenkin kaikki olla surussamme yksin, todella yksin.
Ystävämme eivät kääntäneet meille selkäänsä, mutta muutuimme jollakin tapaa näkymättömiksi. Lasta ei koskaan ollut, eikä siitä puhuttu. Ihmiset teeskentelivät, että mitään ei ollut tapahtunut.
Se oli raskasta aikaa. Ei pelkästään surun takia, vaan myös ympärillemme levittäytyvän läpitunkemattoman hiljaisuuden vuoksi.
Ymmärrän ympäristön reaktion hyvin. Lapsen kuolema on niin suuri ja vaikea asia, että kuka tahansa tuntee voimattomuutta ja epävarmuutta sen edessä.
Jos joutuisin itse samanlaisen tilanteen eteen, tekisin luultavasti samoin kuin monet silloin, yli 20 vuotta sitten. Kääntäisin katseeni pois ja teeskentelisin, että mitään ei ole tapahtunut.
Kun lähimmäinen kohtaa suuren menetyksen, oikeitten sanojen löytäminen on vaikeaa. On vaikeaa katsoa kohti ja olla läsnä, saatavilla.
Tosiasiassa osanotto ei vaadi mitään erityistaitoja. Se vaatii vain sen katseen, läsnäolon, kohtaamisen. Tai ehkä se onkin juuri se erityistaito: rohkeus ottaa vastaan toisen suru. Ei siihen tarvita välttämättä sanojakaan. Surevalle riittää se tieto, ettei hän ole muuttunut näkymättömäksi.
Katsotaan siis kohti. Yritetään ainakin.

Jaa uutinen:  

 
Viimeisimmät Pilkheet
Hae uutisista ja sivustolta
Ilmoitukset
Saajoturkis
 
Meän Tornionlaakso
Alkkulanraitti 48
95600 Ylitornio
Puh: 020 743 3210
ylitornio(@)tornionlaakso.net
Asiakaspalvelu:
Tilaukset
Osoitteenmuutos
Palaute
Uutiskirje
Yhteystiedot
Tavathan
Facebookissa:
Grafu Oy


Alkkulanraitti 48
95600 Ylitornio
Puh: 020 743 3210
ylitornio(@)tornionlaakso.net