Kaija ja Paavo Peura juurtuivat Tornionlaaksoon

30.10.2014 06:01 Kari Kaulanen


PELLO – Paavo Peura on kotoisin Kannuksesta ja Kaija Peura Kiuruvedeltä. Heidän kotipaikkojensa välinen etäisyys on noin 150 kilometriä. Pohjalainen ja savolainen kohtasivat kuitenkin vasta opiskeluaikanaan Turussa.
Kaija opiskeli saksaa, latinaa ja yleistä kirjallisuustiedettä, kun taas Paavon oppikirjat sisälsivät historiaa ja taloustietoa.
Molemmat ehtivät tutustua työelämään jo ennen kuin lähtivät opintielle. Paavon isä osti työkseen puuta Ykspihlajan sahalle, ja sitä myötä puukauppaan liittyvät työt tulivat tutuiksi myös pojalle.
– Olen ollut aivan pikkupojasta lähtien mukana puuhommissa, Paavo kertoo.
– Olin monissa Pohjanlahden satamissa sekä luovuttamassa puutavaraa laivaan että vastaanottamassa sitä laivassa niin, että minulla oli toiminnasta kokonaisvastuu, hän ihmettelee vieläkin nuoruudenaikaista rohkeuttaan.
Puutöiden parissa sujuivat myös Paavon opiskeluvuosien kesät. Yhtenä näkyvänä muistona niistä on Kiviniemen kalasatamassa oleva ”laiturintapanen”, jonka hän on teettänyt.
Kaijan koti oli pientila Kiuruveden Niemisjärven rannalla. Maatalon työt lypsämisestä lähtien kuuluivat Kaijan lapsuus- ja nuoruusvuosiin. Opiskeluaikojen kesätöitä olivat muun muassa ehtolaiskurssien pitäminen ja työt sosiaalitoimistossa.

Civis ja beaani
Turun yliopiston osakuntien hienoissa iltapukujuhlissa professorit olivat kutsuvieraina. Vuonna 1959 Paavo Peura oli jo civis eli vanhempi opiskelija, ja hän oli paikalla palkattuna osakuntansa edustajana. Kaija taas oli beaani eli ensimmäistä vuottaan yliopistossa. Hänet oli määrätty töihin keittiöön.
Jossain vaiheessa iltaa heidän tiensä kohtasivat. Kohtaaminen johti seurusteluun. Kihlat hankittiin vuonna 1962.
Kun Paavo valmistui keväällä 1964, oli löydettävä töitä.
– Vanhemman historianlehtorin paikkoja oli Suomessa vapaana puolisenkymmentä, Paavo muistelee.
Hän sai paikan Pellosta. Kun Paavo ja Kaija saapuivat Pelloon, kummankin sukunimi oli Peura. He olivat käyneet vihillä pari viikkoa aiemmin.
Ensimmäinen asunto oli Vileniuksen talon yläkerrassa Jolmanputaan rannalla. Elokuun loppupuolella tehty iltakävely ja sen luoma ensivaikutelma ovat jääneet Kaijan mieleen:
– Joki ja koko jokilaakso olivat ihanan kauniit.
Ehkä siinä oli yksi syy siihen, että he jäivät Pelloon. Silläkin oli merkitystä, että Pellon Yhteiskoulu tarjosi töitä myös Kaijalle.

Hyvä vastaanotto
– Muutamaa huonekalua lukuunottamatta meillä ei ollut juuri mitään tavaroita, kun tulimme tänne, Peurat muistelevat. Niinpä he poikkesivat ostoksille myös Ruotsin puolelle.
Allan Lehdolla oli pieni kauppa, Kundtjänst. Siellä he ihastuivat 12 hengen ruokailukalustoon. Koska rahasta oli tiukkaa, Paavo kysyi varovasti Allanilta, voisiko maksaa puolet silloin ja toisen puolen kuukauden päästä.
– Allan sanoi, että kyllä se käy, vaikka ei tuntenut meitä ollenkaan eikä ottanut edes nimiä ylös.
Se oli alkusysäys edelleen jatkuvalle ystävyydelle, joka on tuonut paljon hyvää koko Tornionlaaksoon.
Paavon ja Kaijan tuttavapiiriin kuului myös Timo K. Mukka, jonka puoliso Tuula Mukka opetti yhteiskoulussa kuvaamataitoa.
– Kun Timo lähti armeijaan, sanoin, että sinä varmaan kirjoitat kokemuksistasi. Timo siihen, että ”Niin minulla on tarkoitus”, Paavo kertoo.
Kaiken kaikkiaan pellolaiset ottivat uudet tulokkaat hyvin vastaan. Myös se helpotti osaltaan paikkakunnalle asettumista.

Rehtoriksi Tiesmaan paikalle
Vileniuksen jälkeen Peurat asuivat neljä vuotta Paavo Mäkikyrön alivuokralaisina ja viihtyivät erinomaisesti. Vuonna 1966 syntyi perheen esikoinen Pekka.
Paavo oli toiminut rehtori Erkki Tiesmaan sijaisena tämän sairauslomien aikana. Helmikuussa 1969 Tiesmaa kuoli. Paavo valittiin rehtoriksi ja perhe muutti rehtorin asuntoon koulun lähelle. Koulun talonmiehestä, Veikko Laitamaasta, tuli heille “isoveli”, joka huolehti monista asioista marjapaikkojen etsimisestä lähtien.
Samana vuonna Kaija suoritti auskultointinsa ja jatkoi lukion saksan ja latinan opettajana.
Siihen aikaan Pellon lukiossa oli lähes 200 oppilasta, joista lähes puolet tuli Kolarista, Muoniosta ja Enontekiöltä. Koko yhteiskoulussa oppilaita oli liki 700. Lukion oppilasmäärä laski huomattavasti, kun Luoteis-Lapin kunnat saivat omat lukiot.
Vuonna 1970 Peuroille syntyi toinen lapsi, Maria. Samana vuonna Peurat hankkivat pientilan Raanujärveltä. Siitä lähtien kesät on vietetty pääasiassa siellä.

Kiipeilyä kirkontorneissa
Paavo ja Kaija jäivät eläkkeelle terveinä ja hyvävoimaisina. Niinpä he ovat – harrastusmielessä – tehneet toisen ”työuran” kulttuurin parissa.
He harjoittelivat sitä jo työvuosinaan kuuden kesäloman aikana. Helsingin yliopiston latinankielen dosentti Reijo Pitkäranta lähestyi latinanopettajia, jotta nämä selvittäisivät, millaisia tekstejä kirkonkelloista, kirkkotekstiileistä ja hautausmailta löytyy.
– Lupauduin mukaan, jos saan ottaa mieheni kaveriksi, Kaija sanoo.
Peurat kiersivät kaikki Lapin läänin kirkot, kellotapulit ja hautausmaat sekä suuren osan Pohjanmaata, Savoa ja Karjalaa.
– Itse kärsin korkean paikan kammosta, josta tämän työn myötä paranin, Kaija jatkaa.
Paavon tehtävänä oli selvittää kirkonkellojen tekstit, jotka Kaija kirjasi ylös.
Aina teksti ei edes näkynyt, vaan sen joutui ottamaan selville kirjain kirjaimelta sormella tunnustellen.
 Uurastuksen tulokset julkaistiin vuonna 2004 Pitkärannan teoksessa Suomen kirkkojen latina. Piirtokirjoitukset kirkoissa, kellotapuleissa ja hautausmailla.

Ainola tutuksi
Paavo jäi eläkkeelle puoli vuotta ennen Kaijaa. Hän sai oppilailtaan lahjaksi Ragnar Nordströmin kirjan Voitto tai kuolema. Kirja sai Paavon kiinnostumaan Ainolan kartanosta, jonka olemassaolosta hän ei aiemmin tiennyt.
Hän alkoi selvittää asiaa ja sitä myötä syntyi kirja Ainola – erämaakartanon vaiheita. Samalla syntyi uusia, kestäviä ystävyyssuhteita.
Yhdessä Tuomas Myllymäen kanssa Paavo löysi Ratasvaaran laidasta luolan, jossa eversti Nordström vietti yön paetessaan Valtiollista poliisia. Sittemmin luolasta on tehty matkailunähtävyys, joka tunnetaan nimellä Everstin piilo.

Jopparien jäljillä
Pellossa puhuttiin paljon joppauksesta. Asia kiinnosti Kaijaa ja Paavoa niin paljon, että he ryhtyivät keräämään joppaukseen liittyvää aineistoa. Se päätyi lopulta kansien väliin vuonna 2001 ilmestyneessä kirjassa Joppareita, tullihurttia ja rajakyyliä.
Hankkeen vankkana tukijalkana toimi Allan Lehto, jolla on joppauksesta henkilökohtaisiakin kokemuksia.
Kirjan kokoaminen vei Peurat milloin Tullimuseoon Helsinkiin, milloin maakunta-arkistoon Ouluun. Monta päivää kului myös Torniossa kihlakunnan arkistossa. He kävivät läpi kaikki Ylitornion kihlakunnanoikeuden ja Tornion raastuvanoikeuden pöytäkirjat sekä Tornion tullikamarin takavarikkopöytäkirjat vuosilta 1944–1953. Esimerkiksi viime mainittuja oli 5699 eikä kukaan muu ollut niitä aiemmin tutkinut. Arkistojen laajuuden vuoksi Peurat jakoivat tehtäväalueet, ja kumpikin paneutui omaansa.
Tullimuseosta he saivat käyttöönsä paitsi valokuvia, tullinhoitaja Bore Bergmanin vuosina 1972–1973 tekemät haastattelut, joista muutamia on muokattu kirjaan. Suurin osa teoksen pohjana olevista haastatteluista on kuitenkin Paavon tekemiä. Kaijan osana oli purkaa haastattelut nauhoilta sekä vastata kirjan kieliasusta ja rakenteesta.
Jotta kirjan painatuskustannuksiin voitiin saada avustusta Längmanska Företagarfonden -säätiöltä, perustettiin Jopparien Perinneyhdistys. Kirjasta saadut myyntitulot ohjattiin suoraan yhdistykselle.
Nykyisin yhdistyksen varoja käyttää Kaija ja Paavo Peuran rahasto, joka jakaa siitä vuosittain stipendejä kulttuurin tai urheilun saralla kunnostautuneille tornionlaaksolaisnuorille molemmin puolin rajaa.

Myös Allan kansien väliin
Jopparikirjan tuotoilla järjestettiin myös kaksi isoa seminaaria. Toinen käsitteli maanomistuskysymyksiä Lapissa ja toinen Tornionlaakson historiaa. Jälkimmäinen poiki Väylänvarrelta-nimisen kirjan, joka niin ikään kustannettiin jopparikirjan myynnistä saaduilla tuloilla. Tuota arvokasta historiateosta on jaettu kouluille Torniosta Enontekiölle.
Itsestään selvää oli, että Allan Lehdon elämäkerran tekisivät Kaija ja Paavo Peura. Aloite tuli Allanilta itseltään.
– Allan kertoi, minä kirjoitin ylös, ja Kaija stilisoi tekstit julkaisukuntoon, Paavo kertoo työmenetelmästä.
Pellon poika ilmestyi vuonna 2008. Se on Peurojen viimeisin kirjallinen tuotos, vaikka pyyntöjä henkilöhistorioiden tekemisestä on tullut sen jälkeenkin.
– Erityiskiitoksen kirjojemme julkaisusta ansaitsee Tuomo Korteniemi, Kaija ja Paavo painottavat.

Kulttuuria ja kuntoilua
Paavo ja Kaija Peura asuvat kahdestaan vuonna 1976 hankkimassaan omakotitalossa. Pekka on psykoterapeutti ja asuu Kuopiossa. Porvoossa asuva Maria on tullut tunnetuksi kirjailijana. Lapsenlapsia on yhteensä kuusi.
Kulttuuri on edelleen lähellä Peurojen sydäntä. Myös liikunta on tärkeää kunnon ja terveyden ylläpitämiseksi. Paavon kohdalla se tarkoittaa pyöräily- tai kävelylenkkejä ja kesäisin puusavottaa Raanujärvellä. Myös kalastus on hänelle rakas harrastus niin kesällä kuin talvella.
Kaija puolestaan käy säännöllisesti kuntosalilla ja osallistuu erilaisiin jumppa- ja liikuntaryhmiin.
Hän kehuukin Pelloa siitä, että kunnassa panostetaan vanhuuden vaivojen ehkäisyyn. Myös Pellon terveyspalvelut saavat kiitosta Paavo ja Kaija Peuralta, joiden saapumisesta Pelloon tuli elokuussa 50 vuotta.

Jaa uutinen:  

 
Naamatusten viimeisimmät
Hae uutisista ja sivustolta
 
Meän Tornionlaakso
Alkkulanraitti 48
95600 Ylitornio
Puh: 020 743 3210
ylitornio(@)tornionlaakso.net
Asiakaspalvelu:
Tilaukset
Osoitteenmuutos
Palaute
Uutiskirje
Yhteystiedot
Tavathan
Facebookissa:
Grafu Oy


Alkkulanraitti 48
95600 Ylitornio
Puh: 020 743 3210
ylitornio(@)tornionlaakso.net