Kaarina Kangas on palkittu äiti ja kasvattaja

31.5.2012 06:01 Minna Siilasvuo

Mellajärven mitalisti Kaarina Kangas on kunnianosoituksensa
ansain
nut. Aviopuoliso Urho sen tiivistää: ”Kaarina on kerralla
hyvä. Ei hä
nestä ole mitään huonoa sanottavaa.”

MELLAJÄRVI – Viime lauantaina Mellajärvellä vietettiin poikkeuksellisen arvokasta mitalijuhlaa. Tällä kertaa kukaan ei ollut juossut sen lujempaa kuin toisetkaan, saati sitten hiihtänyt. Mitali oli myönnetty todelliselle arjen sankarille.

Maalaistalon emäntä Kaarina Kangas oli saanut Helsingin Säätytalolla Valkoisen Ruusun Ritarikunnan I luokan mitalin kultaristein peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardsonin kädestä tunnustuksena merkittävästä työstä kasvattajana. Tilaisuus oli juhlava, mutta itse matka rankka.

– Kävimme samalla reissulla Urhon kanssa sukuloimassa Tampereella ja Helsingissä. Urho halusi lähteä mukaan, että näkisi presidentin. Sauli Niinistö tosin epäili, että Urho halusi nähdä hänen vaimonsa. Näppärä vaimo se olikin, Kaarinaa naurattaa.

Kaarinan mielestä Säätytalolla oli juhlittu jo kylliksi, mutta aiemmin mitalilla palkittu Anni Korpi yllytti häntä järjestämään mitalikahvit kotipuolessakin. Loppujen lopuksi ajatus tuntui hyvältä: sopihan mitalia juhlia niiden kanssa, jotka olivat osallisia sen saamiseen.

– Mie olisin pian vain hakenut sen ja pistänyt tikkuloovaan talteen, Kaarina arvelee.

Kuolema muutti suunnitelmat

Kaarina varttui samalla maatilalla, missä asuu edelleen. Tila on hänen isänsä kotitila, jota isä hoiti vanhempiensa jälkeen piika apunaan.

– Äiti tuli tänne alun perin piiaksi, mutta jäi emännäksi. Minä olen syntynyt Lohijärvellä äidin kotona, kun äiti ei uskaltanut jäädä tänne metsän keskelle synnyttämään. Enolla olikin tapana aina kiusata minua, että hän joutui tallin soimeen nukkumaan kun minä aloin tulemaan.

Tyttären syntyessä isä oli jo 54-vuotias, eikä äitikään ollut vallan nuori. Kaarina jäi ainoaksi lapseksi, ja arvata sopii, että hänestä tuli isän silmäterä.

– Isä meinasi aina, että tyttären pitää saada käydä koulua ylioppilaaksi saakka, sillä hän ei itse osannut kirjoittaa. Lukemaan hän oli opetellut omin avuin, mutta paperit hän allekirjoitti aina pelkällä puumerkillä. Kun isä sitten kuoli ollessani 12-vuotias, saivat ajatukset koulunkäynnistä jäädä.

Sai Kaarina sentään sen verran opin teitä marssia, että kävi vuoden kestävän kotiteollisuuskoulun Simossa ja karjanhoitokoulun Louella. Saaduille opeille on ollut käyttöä kotona, mutta ovat ne hyödyttäneet myös kylän väkeä.

– Olin karjanhoitokoulun jälkeen vähän aikaa tarkastuskarjakkona. Minulla oli oma pieni piiri, jonka taloissa kuljin polkupyörällä. Työvälineet ovat vieläkin tallella.

Hautajaisista sairaalaan

Isän kuoleman jälkeen Kaarina hoiti tilaa ja muutamaa lehmää äitinsä kanssa kahden. Isän aloittama pellonraivausurakka jäi kesken.

– Isä aloitti pellon tekemisen jängälle ja kaivoi sinne kanavaa vielä viimeisenä kesänä kun sitten syksyllä kuoli. Hänellä oli kauhea huoli siitä, kun ei jaksanut kaivaa kanavaa valmiiksi.

Vuonna 1957, vuosi isän kuoleman jälkeen, kuoli Kaarinan mummo Lohijärveltä. Hautajaisten yhteydessä Kaarina äiteineen joutui vakavaan onnettomuuteen, kun hautajaisväki kuljetettiin kuorma-auton lavalla kirkolle ja takaisin.

– Paluumatkalla kuorma-auton jarru hirttyi kiinni ja auto kippasi koko hautajaissaattueen ojaan. Äiti ja minä jäimme alimmaisiksi ja loukkaannuimme pahimmin. Olimme koko kesän Torniossa sairaalassa. Isän sisko hoiti karjaa sillä aikaa, ja äidin veljet ja joku naapuri taisivat tehdä heinät.

Tornion sairaalassa oli lääkärinä tohtori Wasastjerna, joka halusi Kaarinan parantuvan kunnolla.

– Lantioni oli murtunut, ja kun aloin vähitellen liikuskella sängyn ympärillä, Wasastjerna komensi aina minua kävelemään kunnolla. ”Tyär, älä rupea klinkkaamaan, muuten saat klinkata koko iän. Kävele reippaasti”, hän neuvoi minua. Parhaani yritin, enkä klinkkaa vieläkään.
Kävelemistä riitti kotitilan töissä ja samaa lystiä oli tarjolla vapaa-aikanakin. Taito kannatti siis ottaa uudelleen haltuun.

– Opin kävelemään kovasti jo pikkutyttönä, sillä äiti kävi mielellään vierailulla kotitalossaan Lohijärvellä ja otti tietysti minut mukaan. Matkaa kertyi yhteen suuntaan toistakymmentä kilometriä.

Perheenäidin arkea

Mitä koulunkäyntiin tulee, ei Kaarinaa harmita, vaikkei hänestä ylioppilasta tullutkaan. Paremminkin päinvastoin.

– En mie varmaan olisi tästä mihinkään lähtenyt – ja kun vielä sattui kaveri, joka suostui opettelemaan maatöitä, vaikka tykkäsi enemmän kirvesmieshommista... Mie koetin opettaa Urhoa kylvämään apulantaa käsin, Kaarina muistelee.

– Oli se hoitoa, mutta opinhan mie. Tein peltoakin monta hehtaaria, Urho pistää väliin.
Kaarina ja Urho vihittiin vuonna 1969, ja perheeseen syntyi neljä lasta. Vuonna 1979 perheenjäseneksi tuli Rovaniemen ensi- ja turvakodista myös lievästi kehitysvammainen Kaisa.

– Syksyllä tulee 32 vuotta siitä kun Kaisa tuli meille. Omat lapset ovat hajaantuneet omille teilleen ja perustaneet perheet, mutta Kaisa on vielä täällä meidän kanssamme. Viime kesänä Kaisa piti synttärit ja melkein kaikki hänen sisaruksensa kävivät täällä juhlissa, Kaarina kertoo.

Kankaan perheeseen on mahtunut vuosien ajan myös kesälapsia, joista ensimmäiset tulivat 4H-yhdistyksen kautta.

– 4H-neuvoja Pirjo Saastamoinen alkoi yllyttää meitä siihen ja ensimmäiset lapset tulivat tänne hänen kauttaan. Myöhemmin meillä oli myös Pelastakaa lapset ry:n kautta tulleita lapsia, Kaarina muistelee.

Kaarinan äiti eli viimeiset viisi vuottaan halvaantuneena, mutta toipui sen verran, että pystyi puhumaan.

– Äiti oli sairaalassa, sillä kläpit olivat pieniä, enkä olisi pystynyt hoitamaan häntä kotona. Käytimme häntä täällä aina mahdollisuuksien mukaan, ja hän nautti käynneistä kovasti.

Näytelmiä ja kirjantekoa

Arkisen aherruksen lomassa Kaarina ehti keksiä monenlaista puuhaa kylän lapsille, vaikka väittääkin vaatimattomasti olleensa mukana vain kannustamassa heitä.

– Pidin mie sellaisia näytelmäharjoituksia kylän kläpeille joulujuhlia sekä kirjanvalmistumis- ja marttayhdistyksen 40-vuotisjuhlia varten, kun lapset olivat siihen innokkaita. Kun ollaan täällä syrjässä, häätyy yrittää järjestää jotakin. Kyllä tuntui oudolta kun lapset alkoivat kasvaa ja lähteä. Tuntui, ettei joulukaan tule kun ei ole näytelmää, mutta on siihen sitten tottunut.

Kaarinan kannustusta tarvittiin myös vuonna 1989, kun kylän nuoret kokosivat aineiston ja kirjoittivat Ylitornion kunnan ensimmäisen kyläkirjan, Mellakairan kylähistorian.

– Oli siinä aika kova homma, mutta saimme vanhoilta ihmisiltä paljon kuvia ja muuta aineistoa, vaikka kylä on pieni. Se oli oikea sauma kirjan kokoamiseen, sillä lapset alkoivat juuri lähteä opiskelemaan, ja kirja olisi pian jäänyt tekemättä.

Sukupolvenvaihdoksella eläkkeelle

Vuonna 1999 Kankaan tilalla tehtiin sukupolvenvaihdos, ja esikoispoika Markku otti tilan hoitaakseen.

– Oli sekin muutamanlainen aamu, kun piti lähteä allekirjoittamaan sitä sukupolvenvaihdospaperia Valaniemen Riitan toimistoon. Menin aamulla navetan taakse ruokkimaan hiehoja, kun yksi niistä kävi päälle. Kyllä se olisi minut siihen puskenut, ellen olisi päässyt livahtamaan karkuun piikkilangan raosta, Kaarina päivittelee.

Viimeinen päivä vetovastuullisena viljelijänä otti lujille, sillä hiehot olivat sarvipäitä. Kaarina epäilee muutaman kylkiluun murtuneen, sillä hänestä ei ollut vielä heinäntekoaikaankaan heiluttelemaan hankoa, vaan hänen piti pysytellä haravanvarressa.

Liekö hieho kapinoinut omistajanvaihdosta vastaan, kukapa tietää. Ei olisi tarvinnut, sillä ei Kaarina ole kauas kaikonnut, vaan elelee edelleen samassa pihapiirissä. Nyt sitten vieläpä hyvin ansaitulla mitalilla varustettuna.

Jaa uutinen:  

 
Naamatusten viimeisimmät
Hae uutisista ja sivustolta
Ilmoitukset
Saajoturkis
 
Meän Tornionlaakso
Alkkulanraitti 48
95600 Ylitornio
Puh: 020 743 3210
ylitornio(@)tornionlaakso.net
Asiakaspalvelu:
Tilaukset
Osoitteenmuutos
Palaute
Uutiskirje
Yhteystiedot
Tavathan
Facebookissa:
Grafu Oy


Alkkulanraitti 48
95600 Ylitornio
Puh: 020 743 3210
ylitornio(@)tornionlaakso.net