Hiihtäjäsankari on poissa

8.1.2014 09:20 Kari Kaulanen

Päivitetty versio Pohjanvalkea-lehdessä maaliskuussa 2008 ilmestyneestä artikkelista, joka perustuu Eero ja Rakel Mäntyrannan kotona tehtyyn haastatteluun.

Eero ja Rakel Mäntyranta 55 vuotta yhteisellä ladulla

Rakel Mäntyranta täytti joulukuussa 75 vuotta. Samoihin aikoihin tuli 55 vuotta siitä, kun hänet vihittiin Eero Mäntyrannan kanssa. Heidän yhteinen matkansa päättyi joulukuun lopulla. Taipaleelle on mahtunut suuria ilon hetkiä, mutta myös raskaita kokemuksia, joiden yli pääseminen on vaatinut kovaa ponnistelua.

Poronhoito ja kilpaporojen kouluttaminen olivat Eeron rakas harrastus loppuun saakka. ”Vielä viimeisinä päivinäänkin hän halusi kuulla poroista ja porokilpailuista”, Rakel kertoo.  Kuva: Eeva-Maija Pietilä.

LANKOJÄRVI – Eero Mäntyranta haki Rakel Enbuskea ensimmäisen kerran tanssiin Konttajärvellä vuonna 1957 ja teki heti vaikutuksen.

– Mie aattelin, että onpa poika hyvä tanssimhaan, Rakel muistelee hymyssä suin.

– Serkkujen tai muitten tuttujen tyttäritten kanssa opetelthiin, Eero paljastaa ja hetkeksi pariskunta palaa hykerryttäviin nuoruusmuistoihin.

– Kaikissa järvikylissä oli tansitalo, Eero kertoo.

– Jos ei sinne polkupyörälä jaksanu aijjaa, otethiin yhteinen taksi. Taksissa saatto olla toistakymmentä henkeä, ja jos nähthiin, että poliisi tullee, väkeä alkoi tiphuun pois kyytistä, hän jatkaa.

– Ja jos tuli sakot, net maksethiin yhteisesti, Rakel vahvistaa.

Kaikkea he eivät sentään muista samalla tavalla.

– Se harmitti, kun Ruottin pojat tulit Volvoilansa ja tyttäret lähit mielelhään niitten kyythin, väittää Eero, mihin Rakel:

– Tuon sie kyllä keksit omasta päästä.

Kun Eero pääsi töihin Pellon tulliin, hän muutti kirkonkylälle eikä ottanut kuuleviin korviinsa äitinsä varoituksia “tyttären huturoista”. Jo parin viikon päästä hän pokkasi jälleen Rakelille, tällä kerralla Ponnen talolla.

Siitä alkoi avioliittoon johtanut seurustelu. Häitä vietettiin marraskuun alussa 1958.

Oma koti Nivanpäähän

Seuraavana vuonna pariskunnasta tuli perhe, kun esikoistytär Iris syntyi.

Rakel oli tiennyt Eeron menestyneeksi hiihtäjäksi jo tutustuessaan tähän. Sitä, mitä asia tulisi merkitsemään, hän ei osannut aavistaakaan.

Se alkoi kirkastua vuonna 1960, kun Eero hiihti kultaa voittaneessa viestijoukkueessa Squaw Valleyn olympialaisissa: syksyllä tuli kutsu presidentin linnaan.

Pääkaupunkiseudulla asuvat ystävät majoittivat ja kuljettivat, mikä helpotti nuorenparin oloa. Juhlia paremmin Rakelin mieleen jäi vaatteiden ostoon liittynyt tapahtuma.

– Yhessä Helsingin hienoimista liikheistä myyjä sano, ko kuuli että met olema Lapista, että “tehän olette aivan samannäköisiä kuin me”.

Myöhemmät linnanjuhlat, joita kertyi yhteensä viisi, Mäntyrannat juhlivat jo rutiinilla.

Tuohon aikaan kultamitalista ei saanut sen enempää tonttia kuin muutakaan mammonaa. Niinpä Eero ja Rakel hankkivat maata Pellon Nivanpäästä ja alkoivat suunnitella sinne omaa kotia. Olympiavuonna tehtiin kivijalka ja seuraavana vuonna päästiin muuttamaan omaan taloon.

Samana vuonna syntyi toinen lapsi, Harri.

Julkisuuden valokeilaan

Zakopanen MM-kisoista vuonna 1962 Eero Mäntyrannalla oli tuomisinaan kolmenkympin kultamitali, ja hänestä tuli kerralla koko kansan hiihtosankari.

Varsinainen hullunmylly alkoi kaksi vuotta myöhemmin, kun Eero toi Innsbruckista kaksi kultamitalia ja viestihopeaa.

– Silloin ei kisapaikoila ollu lehistötilaisuuksia. Siksi toimittajat soittelit kotia, Rakel muistaa ja lisää, että radio- tai TV-ryhmiä saattoi hyökätä sisään milloin tahansa. Hän kertoo esimerkin syksyltä 1965, kun perheen samana vuonna syntyneet kuopukset, kaksoset Minna ja Vesa, olivat konttausiässä.

– Eero oli Joutsassa nuoriso-ohjaajakurssila ja mie olin kotona tekemässä suursiivousta, ko sisäle tupsahti melkein kymmenen hengen televisioryhmä. Ko ne halusit haastatella minua ulkona, niin mie sanoin, että yhen teistä häätyy jäähä lapsenpiiaksi, muuten se ei onnistu.

Rankkoja kirjeitä

Menestyksen myötä posti alkoi kantaa Mäntyrantojen kotiin ihailijakirjeitä. Niitä tuli kymmeniä päivässä. Kirjeiden avaaminen ja lukeminen jäi Rakelin kontolle. Pääosa palautteesta oli kiittävää, mutta joukkoon mahtui sairaan mielen tuotoksia, jotka usein saivat Rakelin itkemään.

– Sitte yks torniolainen sano mulle, että sinun pittää nousta tuommosten yläpuolele. Ja mie yritin ajatella niinki, että mie autan saihraita ihmisiä, ko net saavat purkaa itteänsä.

Sen lisäksi, että Rakel luki kirjeet, hän jopa vastasi moniin ja lähetti Eeron nimikirjoituksella varustettuja kuvia.

Kaikki tapahtui lastenhoidon ohessa.

Vieressä sijaitsevan leirintäalueen asiakkaista monet kymmenet saattoivat päivittäin poiketa Mäntyrantojen pihassa. Itse nämä eivät sitä tienneet, mutta naapuri ihmetteli, että “kylläpä teillä käypi paljon viehraita”.

Parina kesänä Mäntyrannat etsivät rauhaa Lankojärven mökiltään, mutta monet uteliaat löysivät tiensä sinnekin.

Työtarjouksia muualta

Koska Eero Mäntyranta oli koko Suomen hiihtosankari, monet ovet avautuivat hänelle helpommin kuin useimmille muille. Niinpä ei ollut yllätys, että hän sai myös erilaisia työtarjouksia.

Yksi vakavimmin otettavista tuli Hyvinkäältä, jonne Eeroa pyydettiin kehittämään lasikuitusuksea.

Hän oli sanonut itsenä irti tullista ja Hyvinkäällä odotti asunto. Lopullinen päätöksen Eero ja Rakel tekivät kotipihan kiven päällä istuen: ei lähdetä. Tuota päätöstä he eivät ole koskaan katuneet.

Kainuun Sanomat tarjosi levikkipäällikön paikkaa, jotta Kainuun Hiihtoseuran viestijoukkue olisi saanut nimekkään vahvistuksen. Vastaus oli edelleen ei. Sen sijaan Eero aloitti työn Pellon kunnan nuoriso-ohjaajana.

Puusepäksi kotikuntaan

Vuoden 1966 MM-kisoissa Eero Mäntyranta voitti yhden mitalin jokaista väriä. Kaksi vuotta myöhemmin pidetyistä Grenoblen olympialaisista muistetaan taistelu, jolla hän nosti Suomen viestipronssille.

Sitten oli aika nostaa kilpasukset telineeseen.

Viiden arvokisakullan voittaja sanoo, että hän ei ole koskaan ollut kilpailuhenkinen. Harmaan mökin poikaa kannusti hiihtouralle halu päästä parempiin oloihin. Siihen aikaan urheilusta ei kuitenkaan ollut ammatiksi, kuten nykyään. Sen kielsivät amatöörisäännöt.

Lopetettuaan hiihtämisen Eero pääsi hyödyntämään julkisuusarvoaan muun muassa toimimalla kolmen vuoden ajan Anttilan PR-miehenä.

Se toi lisäväriä koko perheen elämään. Muistoihin on jäänyt esimerkiksi matka Helsinkiin Anttilan kuvaston kannen kuvauksiin.

– Se oli lämmin kesä ja joulukantta kuvathiin, Rakel muistaa.

– Mutta lapsilehan se oli elämys.

Vuonna 1969 ilmestyi Pentti “Pesa” Vuorion Eeron siihen asti eletyn elämän vaiheista kertova kirja Kairoilta kisaladuille, jota myytiin ennätykselliset 30 000 kappaletta.

Samana vuonna Mäntyrannat perustivat puusepänverstaan Nivanpäähän.

Leikkikaluja tehtailemaan

Rovaniemellä leikkikaluja valmistava Pohjoiskalotti Oy ehdotti yhteistyötä. Sopimuksen mukaisesti valmistus tapahtui Mäntyrantojen verstaalla Pellossa ja myynti Rovaniemellä.

Yhteistyö ei sujunut ja Eero päätti perustaa oman malliston. Hän matkusti Rakelin kanssa Rhodokselle ja siellä aurinkoa ottaessaan hahmotteli perusmallit, joiden prototyypit verstaan miehet valmistivat. Näin syntyi Leikkiväline Eero Mäntyranta.

Yritys työllisti toistakymmentä henkeä ja tarjosi työpaikan myös Rakelille.

– Minule kuuluit niin rahtikirjat, laskut ja laskutus ko siivouski, Rakel vahvistaa.

Paluu laduille

Ottaessaan ensimmäisiä askeleita liike-elämän saralla Eero sai Hymy-lehdeltä ehdotuksen, johon vastasi myöntävästi. Tarkoitus oli kokeilla, kuinka kolme vuotta harjoittelematta ollut huippuhiihtäjä pystyy kuntoutumaan vuoden aikana.

Eero otti virkavapaata kunnasta ja pääsi harjoittelemaan ilman taloudellisia huolia, mistä hän oli aina haaveillut. Hymy maksoi kulut eikä menestystavoitteita ollut.

Vuosi 1972 oli olympiavuosi ja tammikuussa Rukan katsastuksissa nähtiin lähtövaatteen alla myös Eero Mäntyranta.

Rakel ja lapset olivat paikalla, eikä kokemus ollut heille miellyttävä.

– Yleisön seassa kuulee kaikenlaista ja mulle tuli semmonen tunne, ettei Eeroa olis haluttu sinne.

Eero itse uskoo, että yksi syy siihen oli käynnissä ollut hiihdon päävalmentajapeli.

Hänet kuitenkin valittiin joukkueeseen. Sapporosta ei tullut mitalia, mutta Salpausselällä ja Ounasvaaralla Eero voitti molemmat matkat.

Hienon uran loppu

Koettelemus oli kuitenkin edessä.

Aiemmin Hymy-lehdessä oli ollut Eeron nimiin pantu kirjoitus, jossa mustamaalattiin Jukka Uunilaa. Eero itse ei tiennyt kirjoituksesta etukäteen mitään.

Sitten Rakel avasi kirjeen, jossa Eerolta vaadittiin julkista anteeksipyyntöä kirjoituksen johdosta. Samalla vihjattiin jostain ikävästä, joka voitaisiin painaa villaisella, jos Eero tuo Sapporosta mitalin.

Eero kertoo pyytäneensä Uunilalta anteeksi henkilökohtaisesti, mutta Hymy-lehti ei suostunut oikaisuun.

Vapun tienoilla Eerolle tuli kutsu Helsinkiin tiedotustilaisuuteen. Siellä kerrottiin, että hänen näytteestään Vuokatin katsastuksessa oli löytynyt pieni määrä amfetamiinia.

Asia julkistettiin saman tien, mutta sitä ei koskaan tutkittu, vaikka Eero niin vaati. Hän sai Hiihtoliitolta huomautuksen ja yhä edelleen Suomen hiihdon doping-käryistä kertovassa listassa komeilee ensimmäisenä Eero Mäntyrannan nimi.

– Ja niin paljon ko Eero oli maale kunniaa hiihtäny, Rakel toteaa hieman katkerana.

Täysillä yrittäjäksi

Hiihtouran päätyttyä lopullisesti Eero Mäntyranta sanoi itsensä irti kunnan palveluksesta ja keskittyi yritykseen. Hän hoiti myyntiä, suunnitteli mallistoja ja opetteli tekemään myös kokonaisia leikkikenttäsuunnitelmia.

Kun itse suunniteltiin ja kuvattiin pitkälle myös esitteet, päivät olivat pitkiä ja rankkoja. Työ tuotti tulosta: Piha-Mäntyranta hallitsi parhaimmillaan noin 60 prosenttia maan leikkikalumarkkinoista. Myös vientikauppaa tehtiin; yrityksellä oli omat edustajat Ruotsin ja Norjan lisäksi Hollannissa.

Vuonna 1982 Rakel ja Eero tekivät suuren ratkaisun ja myivät yrityksensä Väestöliitolle. Saman tien he luopuivat Pellon asunnostaan, muuttivat Lankojärvelle ja rakensivat Eeron kotitilalle talon.

Ratkaisuun vaikutti merkittävästi Harrin sairaus.

Menestyksestä murheeseen

– Mie olen monesti ajatellu, että oliko se vastapainoa minun menestyksele, Eero Mäntyranta huokaa toiseksi vanhimman lapsensa kohtalosta puhuttaessa.

Harri oli kova liikkumaan ja alkoi hiihtää taloa ympäri heti, kun oppi kävelemään. Harri voitti halutessaan kilpakumppaninsa, mutta antoi muidenkin voittaa.

”Ole sie meän isä, mie olen Hönningen”, vanhemmat kuulivat Harrin sanovan kaverilleen.

Harri harjoitteli ja menestyikin, mutta 14-vuotiaana alkoi ilmetä oireita, jotka kertoivat, että kaikki ei ole kunnossa. Jatkuva jano sai epäilemään sokeritautia, mutta siitä ei löytynyt merkkejä.

Erilaiset tutkimukset eivät tuoneet selvyyttä asiaan. Eero epäili, että Harrilla on kasvain päässä, mutta lääkärit olivat eri mieltä, koska sellaista ei kuvassa näkynyt.

Harrin lisämunuainen lakkasi toimimasta ja muitakin vaivoja ilmaantui. Lopulta selvisi, että hänen aivojensa ympäristössä oli hyytelömäistä ainetta, joka ei näkynyt kuvissa, mutta joka muutaman vuoden aikana tiivistyi kasvaimeksi.

Harri kävi läpi useita leikkauksia, hänellä oli ilmarinta ja rakkuloita keuhkoissa.

Hän unelmoi Lankojärvelle muuttamisesta ja oli innolla mukana rakennustöissä, kun muutto sitten tapahtui.

Sairaus kiristi otettaan. Vuonna 1985 Eero oli polvileikkauksessa ja sai sairaalabakteerin. Hän oli Kemissä sairaalassa, kun Harrin viimeiset hetket koittivat eikä ehtinyt paikalle, vaikka Minna kiirehti häntä noutamaan.

Rakel ja Vesa olivat Pellon terveyskeskuksessa Harrin vierellä, kun tämä nukkui pois.

– Oman lapsen kuolema on vanhemille niin raskas, että sitä ei tiä ko se, joka on sen kokenu, sanoo Eero, joka osallistui poikansa hautajaisiin pyörätuolissa.

Elämässä eteenpäin

Asetuttuaan Lankojärvelle Eero antautui poromieheksi. Samoin teki hänen poikansa Vesa.

Vuonna 1993 Eero palasi kunnan leipiin liikuntaohjaajaksi. Polvivaiva ja kuulon huonontuminen aiheuttivat sen, että hän jäi varhaiseläkkeelle ja lopetti työuransa vuonna 1996.

Toiminta porojen parissa jatkui kuitenkin edelleen. Eero oli mukana niin kesämerkityksissä kuin syyserotuksissa. Erityisen lähellä hänen sydäntään oli kilpaporojen kouluttaminen Vesalle.

Eero Mäntyranta on niitä harvoja ihmisiä, jotka jo eläessään saivat sekä patsaan että museon.

Patsas paljastettiin keskellä Pellon kirkonkylää vuonna 1997. Eero Mäntyranta Museo toimi Pellon Vihreällä Pysäkillä vuodesta 2000 vuoteen 2009. Museossa oli paljon nähtävää Eeron hiihtouran varrelta, joukossa tietenkin kaikki hänen voittamansa kultamitalit.

Paras palkinto

Mäntyrannoilla on tiivis perheyhteisö. Kahdesti vuodessa, juhannuksena ja jouluna, kolme lasta puolisoineen ja lapsineen, joista kauimmainen asuu Göteborgissa, kokoontuvat Lankojärvelle.

– Rakel se on semmonen emo, joka soittelee ja touhuaa, Eero Mäntyranta sanoo ja puolisoaan katsoen toteaa:

– Mulla kävi tuuri, ko mie sain niin hyvän vaimon.

Eero Mäntyranta kuoli läheistensä läsnäollessa Oulussa sunnuntaina 29. joulukuuta 2013 kello 16. Hän oli kuollessaan 76-vuotias.

Jaa uutinen:  

 
Viimeisimmät paikallisuutiset
Hae uutisista ja sivustolta
 
Meän Tornionlaakso
Alkkulanraitti 48
95600 Ylitornio
Puh: 020 743 3210
ylitornio(@)tornionlaakso.net
Asiakaspalvelu:
Tilaukset
Osoitteenmuutos
Palaute
Uutiskirje
Yhteystiedot
Tavathan
Facebookissa:
Grafu Oy


Alkkulanraitti 48
95600 Ylitornio
Puh: 020 743 3210
ylitornio(@)tornionlaakso.net