Heikki Peurasaari on käsistään kätevä kalamies

14.2.2013 06:01 Minna Siilasvuo


Heikki Peurasaari rakentaa eläkepäivien ratoksi ja mielenvirkistykseksi pienoiskokoisia könninkelloja sen minkä metsästykseltä, kalastukselta ja lenkkeilyltä joutaa.

LANKOJÄRVI – Lankojärveläinen Heikki Peurasaari on kotikylällään harvinaisuus sikäli, että hän ei ole alkuasukas sen paremmin kuin paluumuuttajakaan. Heikki on ihka aito uudisasukas, joskaan ei enää aivan tuore tapaus. Hän on nimittäin viihtynyt Lankojärven maisemissa jo kohta 17 vuoden ajan.
Heikin isoisä veljineen viljeli maata Kemin kupeessa Peurasaaressa. Sukutila käsitti Venäjän vallan aikaan koko saaren, mutta veljeksille tuli lähtö keisarillisella määräyksellä. Heidät pakotettiin myymään saari lisämaaksi Kemin kaupungille.
– Isoisä asettui viljelemään maata Karunkiin. Ostin maatilan isältä vuonna 1965 ja hoidin sitä vaimon kanssa nätin 30 vuoden ajan. Sitten tuli huutoon se sukupolvenvaihdosvillitys, ja nuorin poika halusi jatkaa tilanpitoa, Heikki muistelee.
Sukupolvenvaihdos ei ollut varsinainen syy eläkkeelle siirtymiseen, vaan Heikin terveys alkoi reistailla. Sydän petti yllättäen.
– Syäntauti iski terveesseen mettätyömieheen ihan yhtäkkiä! Mie masennuin, ja kesti pari vuotta nousta siitä. En osannu aatella muuta ko koska kuolema tullee, mutta periksi en antanu. Mie vain kävelin ja kävelin.
Sisukkuus kannatti, sillä nykyään Heikkiä ei äkkiseltään arvaisi sydänpotilaaksi. Eikä hevin uskoisi sitäkään, että mies täyttää maanantaina 80 vuotta.

– Mutta mie en juhli. Mie lähen karkuun, enkä kerro mihin.

Ammattimetsurina ja konemiehenä
Nuorena miehenä, ennen tilan ostamista, Heikki kulki Kemi-yhtiön ja myöhemmin Metsäliiton ammattimetsurina savotoilla ympäri Lappia. Vuonna 1956 hän oli kaatomiehenä Venejoella, missä tehtiin koemielessä Lapin ensimmäistä metsäkonesavottaa.
– Sieltä mie sain kipinän metsäkoneisiin, ja vuonna 1960 menin omilla vehkeillä Meltauksen hoitoalueen savottaan.
Sillä savotalla oli kauaskantoiset seuraukset, sillä siellä Heikki kohtasi rattosjärveläisen Bertta Ylipeuran, joka oli konesavotan kokkina. Häitä tanssittiin kesällä 1962.
– Syksyllä, ko savotta taas jatkui, yksi leukava metsätyömies nimes minut Metsäliiton vävypojaksi, Heikki naurahtaa.
Samainen savotta jatkui vuoteen 1966, mutta sitten metsätraktori sai uuden viran maataloudessa.
– Se oli melko työntäyteistä aikaa. Bertta hoiti karjan, mie kuljin metsurinhommissa, tehin kesällä maatyöt ja autoin navetassaki aina ko ehin. Se rehkiminen kavuttaa vähän vieläki, sillä olin vasta 55-vuotias ko jouvuin syänsairauven takia eläkheele.
Parhaimmillaan talossa oli 15 lypsylehmää ja nuori karja päälle. Perhekin kasvoi.
– Neljä lasta on elossa. Kaksi on kuollu melkein syntymän päälle. Lapsenlapsia on jo kaheksan.

Eläkevuosiksi Lankojärvelle
Samana vuonna kun sukupolvenvaihdospaperit allekirjoitettiin, Bertta halvaantui. Bertan toive oli, että eläkepäiviksi muutettaisiin lähemmäksi hänen syntymäkotiaan ja sukulaisiaan.
Muutto oli Bertalle mieleen, mutta niin se oli Heikillekin. Häntä veti Lankojärvelle ympäröivä luonto.
– Mie olen viihtynyt, ko olen sellainen mettä- ja järvihullu. Järvien persolla mie tänne tulinkin, Heikki tunnustaa.
Bertta ja Heikki muuttivat Lankojärveltä ostamaansa taloon lokakuussa 1996, ja Heikki ehti asua siinä yhdessä Berttansa kanssa yhdentoista vuoden ajan ennen Bertan kuolemaa.
– Mie käytin Berttaa kahdesti viikossa terveyskeskuksessa kuntoutuksessa. Kerran pistin pesukoneen päälle kun olimme juuri vähän hopussa lähdössä sinne. Jostakin alkoi kuulua kissan mouruaminen. Mie etin sitä enkä löytänyt, paha ääni vain kuului. Aikansa turhaan etsittyään Heikki keksi, että kissa pyörii pesukoneessa. Sillä oli nimittäin tapana livahtaa sinne lämpimään pyykkien sekaan päivänokosille.
– Kissa ehti olla koneessa kolme, neljä minuuttia. Ko mie avasin lunkan, se syöksyi ulos – ja sen päivän jälkeen se kiersi pesukoneen kaukaa.

Hirvi tai kaksi...
Bertan kuoltua Heikki on asunut yksin. Hän väittää oppineensa puhumaan viimeisten kuuden vuoden aikana itsekseen, mutta kyllä juttuseuraakin riittää. Harrastukset pitävät hänet mukana kylän menossa.
– Mie olen ollu Lankojärvelle tulostani saakka mukana mettästysseura Keron toiminnassa, ja sieltä olen tietysti saanut paljon tuttuja. Mettästyskaverit käyvät välhiin kylässä, ja joskus piämmä jopa saunailtoja, Heikki kertoo.
Heikillä on takanaan 55 syksyä hirvimetsällä – ja suunnilleen saman verran kaadettuja hirviä.
– Mie olen saanut keskimäärin hirven vuessa. Jos jonakin syksynä on jäänyt hirvi kaatamatta, on toisena vuonna tullut kaksi. Nuorena mie mettästin muutakin, mutta nykyään käyn vain hirvijahissa.
Jos metsästys on rakas ja tärkeä harrastus, taitavat kalastus ja veneily mennä vielä siitäkin ohi. Heikki kalastaa verkoilla omiksi tarpeikseen kaikenlaista kalaa taimenesta muikkuun. Verkkokalastuksen lisäksi Heikki lähtee mieluusti uistelemaan tai pilkille.
– En mie ole tohtinut vielä tälle talvelle käyä pilkillä, vanha mies... Meen sitte maaliskuun lopulla ko aurinko alkaa lämmittää. Nyt on kuulemma huono jäätilanne, ko jäälle on tullu paljo vettä.

Kilpajuoksijasta ikiliikkujaksi
Kolmikymppiseksi saakka Heikki harrasti juoksua ja menestyikin siinä varsin hyvin. Kilpakentille olisi kuitenkin tarvittu taloudellisia tukijoita, ja niitä Heikillä ei ollut. Kaikki kilpailureissut piti tehdä omin kustannuksin.
– Olin mie itte mielestäni aika kovakin juoksija, mutta ko en päässy pinnalle niin heitin pois. Mettätöitä tehin siinä sivussa kunnon vahvistukseksi. Talvet kuljin Lapissa mettätöissä ja kesäksi tulin kotiin urheilemaan.
Heikki on kolunnut nuorena miehenä läpi kaikki Kemin, Tornion, Simon ja Oulun urheilukentät.
– Vuona 1954 mie juoksin Pohjan stadionilla. Olin treenaillu kuntoa pikku hiljaa ja menin sitten kokkeilemhaan oikeitten urheilijoitten kansa, ja miehän voitin koko tivolin. 3000 metriä meni 9.03. Siitä se sitte alko. Viiminen juoksukilpailu oli vuona 1958 ko osallistuin juhannusyön juoksuun Aavasaksalla. Tulin siinä kolmanneksi.
Vaikka kilpailu-ura on jäänyt kauas taakse, on liikunta edelleen Heikille tärkeää.
– Se on a ja o, ja pyssyy niin kauan ko jalka nousee. Saatan mie vieläki juosta vähän matkaa, mutta en oikein uskalla kokkeilla. Mieli kyllä tekkee. Käyn lenkillä, ja mielikuvitus pittää aina laukata vähän eellä. Se eesauttaa elämää.

Kelloja omin käsin
On Heikillä vielä yksi harrastus, pienoiskokoisten könninkellojen rakentaminen.
– Sain vuonna 2009 serkkupojalta idean ja kellon piirustukset. Hän kävi vielä pari päivää opettamassa minua ja niin mie olen sitte tehny niitä vähitellen varmaan yhteensä pari sataa.
Heikki kertoo antaneensa kellot pääosin syntymäpäivä- ja joululahjoiksi, ja muutaman hän on myynytkin.
– En mie niitä kehtaa putkeen tehä. Jos vehkeet ovat pöyän alla kuivana, kellon nakertelee viikossa. Tämä on vanhuuenpäivien harrastus jota tehen hengenvirkistykseksi, eikä valmistumisella ei ole kiirettä. Jos ei tule tänhään niin sitte huomenna tai ens viikolla...
Oma hommansa on myös sopivien materiaalien hankkiminen. Heikki käyttää kelloihin leppää ja raitaa, sillä niissä ovat kauneimmat sävyt.
– Ihmisen pittää harrastaa jotaki, muuten se sammuu. Muita harrastuksia mulla ei ole, eikä taija tullakaan. Kyllä tässä iässä peli on jo pelattu ja loppu mennee vauhilla, Heikki arvelee silmät tuikkien.

Jaa uutinen:  

 
Naamatusten viimeisimmät
Hae uutisista ja sivustolta
Ilmoitukset
pallonkorjuubn
 
Meän Tornionlaakso
Alkkulanraitti 48
95600 Ylitornio
Puh: 020 743 3210
ylitornio(@)tornionlaakso.net
Asiakaspalvelu:
Tilaukset
Osoitteenmuutos
Palaute
Uutiskirje
Yhteystiedot
Tavathan
Facebookissa:
Grafu Oy


Alkkulanraitti 48
95600 Ylitornio
Puh: 020 743 3210
ylitornio(@)tornionlaakso.net