Hannu Laitinen on mies kameran takana

4.7.2013 06:01 Taina Laitinen

 

Yleensä Hannu on kameran toisella puolella, mutta luonnistuu se mallina olokin.

TENGELIÖ – Tengeliössä ikänsä asunut Hannu Laitinen on viettänyt eläkepäiviä jo pian toistakymmentä vuotta. Työuransa hän teki pääasiassa voimalaitoksella voimalaitosasentajana.
– Viimeisinä vuosina olin kolmen laitoksen huoltajana. Eläkkeelle pääsin, tai jouduin, 62-vuotiaana.
Eläkkeelle siirtyminen ei tuntunut Hannusta huonolta.
– Se eläkkeelle jääminen tuli silloin hyvään aikaan, kun vaimo sairasti syöpää ja minulla oli sitten aikaa olla hänen apunaan.
Kotihommat tulivat tutuiksi vaimon sairastaessa. Hannu hoiti niin pyykit kuin verhojen silityksen.
– Sieltä ne on jääneet tavaksi, vieläkin lakanat mankeloin, hän nauraa ja sanoo, että melko turhaapa se taitaa olla mutta kun on jäänyt tavaksi.
– Olihan se ennen erilaista, naiset pesi kevättalvella avannoissa koko talven lakanat kerralla eikä siihen aina edes päivä riittänyt. Kaikkien piti olla valkoisia, ja niitä sitten keittivät padoissa.
Hannu kertoo antaneensa kaikki valkoiset lakanat tyttärilleen.
– En minä niitä pyykkejä erottele, kunhan nakkaan kaikki koneeseen samaan lämpötilaan.

Pitkä ura voimalaitoksella
Kotikulmilta Hannu ei koskaan ole lähtenyt mihinkään, vaikka kovin monet lähtivät Ruotsiin tai etelään töihin. Hannun sisarusparvestakin kaikki muut ainakin kävivät Ruotsissa töissä.
– Meitä oli viisi veljestä ja jokaisella yksi sisko, hän vitsailee tarkoittaen, että sisarusparvessa oli viisi poikaa ja yksi tyttö.
Hannun isä oli seppä ja kotona pidettiin paria lehmää. Äiti oli kotona. Jo nuorena Hannu teki vähän kaikenlaisia hanttihommia ja oli puolitoista vuotta Aavasaksan sahalla töissä ennen armeijaan menoa. Armeijan jälkeen hän pääsi töihin voimalaitokselle. Siellä Hannu teki pitkän, 42-vuotisen työuran.

– Kouluja en paljo käynyt, peruskoulun ja joitakin kursseja, joihin työnantaja laittoi. Voimalaitos oli kyllä hyvä työpaikka, työ oli vapaata eikä kyselty perään, missä menin.
Hannu meni naimisiin vuonna 1956. Pari vuotta myöhemmin syntyi esikoistyttö ja alkoi talon rakennus. Samaisessa talossa hän asuu vieläkin.
– Vaimo oli töissä kaupassa myymälänhoitajana, tässä kylällä oli silloin välistä neljäkin kauppaa.
Viimeisinä vuosina työ voimalaitoksella ei vaatinut paljon fyysistä jaksamista. Hannu sanoo, että olisi hänellä vielä puhtia riittänyt jatkaakin töitä silloin, kun eläkkeelle pääsi.
– Mutta onhan näitä kaikenlaisia harrastuksia kertynyt, niin ei tule tekemisen puutetta.

Monessa mukana
Paikallinen urheilu on kiinnostanut Hannua aina. Hän on toiminut Aavasaksan Kisan toimitsijana erilaisissa tapahtumissa jo vuosikymmenien ajan. Viimeksi hän oli tänä kesänä maratonilla ottamassa aikoja.
– Semmoisena taustapiruna siellä olen mukana ollut, ja välillä olin parisen vuotta puheenjohtajanakin.
Onpa hän ollut kunnallispolitiikassakin pari vuotta.
– Saivat minut jotenkin matkaan kunnanhallitukseen. Kaksi vuotta siinä olin ja se kyllä riitti, hän nauraa ja kertoo, että siihen aikaan päätöksenteko oli hiukan erilaista kuin nykyisin.
– Kaikki asiat tuotiin kunnanhallitukseen, ja se oli yhtä kokoustamista. Joka maanantai istuttiin aamuyöhön saakka.

Historian havinaa
Viimeisen kymmenen vuoden aikana Hannun harrastuksiin on kuulunut myös kyläkirjojen tekemisessä mukana oleminen.
Hasan Erkin kanssa on tehty useita kirjoja, joissa olen ollut vähän niin kuin kuvatoimittajana.
Kuvatoimittajan rooliin kuuluu muun muassa se, että Hannu viettää pitkiä päiviä erilaisissa arkistoissa etsimässä kuvia ja tietoa kuvista. Maakunta-arkistot ovat tulleet tutuiksi vuosien varrella.
– Vanhimpia tietoja joutuu hakemaan Ruotsin puolelta. Siellä ovat aivan aarreaittoja ne arkistot ja siellä kuka vain saa tietoja. Suomessa tietojen saaminen on vaikeampaa. Mutta tuo ruotsinkielen taito pitäisi hallita, niin työ olisi helpompaa.
Hän kertoo, että vanhoissa arkistoissa ruotsi on vanhaa ruotsia, jota ei nykyisellä kielitaidolla edes ymmärtäisi.
Yksi kirja on julkaistu Hannun nimellä: Tengeliö kuvina (2009). Kyläkirjoihin Hannu ei siis kuvaa itse, vaan ainoastaan etsii ja kerää kuva-aineiston ja skannaa kuvat kirjoja varten.
– Se on mielenkiintoista, kun löytyy joku kuusi kertaa kuusi kokoinen vanha kuva. Sen kun saa tietokoneelle ja alkaa katsomaan, että saako sieltä kasvot näkymään niin, että henkilön voisi tunnistaa.
Usein henkilöt jäävät tunnistamatta, mutta joskus käy tuuri ja tietoa löytyy jostakin tai joltakin.
Historia on alkanut kiinnostaa Hannua vasta vanhemmiten, ja hän uskoo, että niin se on muillakin.
– Eihän nuoria kiinnosta, mutta kun ihminen täyttää viisikymmentä, sitä alkavat kiinnostaa omat juuret.
Kyläkirjoihin tallentuu sellaista tietoa ja kuvamateriaalia, joka saattaisi muuten vuosien saatossa kadota kokonaan. Jälkipolvilla on siis valmiit arkistot juuristaan kirjaston hyllyssä.
Hannu lukee paljon historia-aiheisia kirjoja, ei humpuukikirjallisuutta.
– Sanomalehdet luen kyllä tarkkaan. Nyt on menossa paksu järkäle, K.J.Ståhlbergin elämänkerta. Mutta sekin on kohta luettu.
Hän sanoo, että kaikki historiaan liittyvät kirjat ovat mielenkiintoisia.
– Kyllä niistä aina jotakin tarttuu muistiin, mutta ei sinne paljon enää sovi.

Kameran takana
Tällä sivulla on siinä mielessä harvinainen kuva, että siinä esiintyy Hannu itse. Yleensä hänestä ei paljon löydy kuvia, koska hän on aina kameran toisella puolella.
– Ensimmäisen kameran ostin 16-vuotiaana ja sieltä 1950-luvun puolivälistä saakka minulla on omia kuvia arkistoissa.
Kyläkirjoihin kuvia metsästänyt Hannu on huomannut, että sota-ajan kuvia on todella vaikea löytää.
– Sota-ajan jälkeen kyllä löytyy kuvia, mutta sodan ajalta ei ole edes koulukuvia.
Vanhoissa valokuvissa on lähes aina henkilöitä, koska kuvaaminen on ollut kallista ja kuvien valmistus hidasta, filmiä ei ole tuhlattu elottomien kohteiden kuvaamiseen.
– Esimerkiksi vanhasta Aavasaksan sahasta kuvia löytyy vähän.
Seuraava kirjaprojekti taitaa ollakin jo tiedossa, vaikka Hannu hieman epäileekin sitä mahdottomaksi urakaksi: massatehtaan historiikki.
– Arkista elämää ja työntekoa ei ole ikuistettu kameralla ennen aikaan, mikä on harmi. Massatehtaalta löytyy jonkin verran kuvia.
Hannu kertoo, että massatehtaalla oli töissä eräs innokas harrastelijavalokuvaaja Pähr Ädelholm, jonka jäämistöistä on löytynyt vanhoja lasilevyille ikuistettuja kuvia tehtaalta.
– Kuvista saatiin pelastettua noin sata kappaletta.
Näistä kuvista Hannu kokosi vuonna 2009 näyttelyn 90 vuotta massatehtaan historiaa. Hän toimittaa kuvia myös Arktiset tulet-arkistoon.

Tekniikan kanssa sujut
Nykyisin Hannu kuvailee omiksi tarpeikseen digikalustolla. Hän siirtyi digiaikaan 1990-luvun puolivälissä ja nyt on jo monta kameraa käytetty loppuun.
– Minulla on kymmeniä tuhansia kuvia arkistoituna dvd-levyille. Mutta miten jälkipolvet niitä katsovat, kun formaatit muuttuvat niin nopeasti?
Tekniikka sujuu Hannulta hyvin. Hän skannailee valokuvia, käsittelee niitä ja siirtää vanhoja videonauhoja digitaaliseen muotoon.
– Jos joku ongelma tulee eteen niin kyllä se selviää, kun istuu vähän aikaa tuossa ja näpyttelee, hän hymyilee ja sanoo, että on täysin itseoppinut näissä teknisissä asioissa.
– Mitään kursseja en ole käynyt.
Tällä hetkellä Hannulla on käytössä kaksi digikameraa, mutta kännykkälläkin voi hätätapauksessa napsia kuvia.
– Kännykkä on aina taskussa, ja koska siinä on melko hyvä kamera niin sillä tulee kuvattua myös.
Yhden vanhan kameran hän on säästänyt, 1950-luvun alun paljekameran.
– Ennen piti odottaa melkein kaksi viikkoa, että tiesi edes tuliko kuva vai ei, nyt sen näkee heti. Otan kymmenen kuvaa ja poistan yhdeksän, turhaa niitä on säilöä.
Paperikuvia Hannu ei nykyisin teetä juuri lainkaan, mutta kertoo kokeilumielessä tehneensä yhden kuvakirjan.
– Se oli kyllä hieno juttu, kiiltäväpintainen paperi ja kuvat näyttivät hyvältä.

Kiinan matkaaja
Ehtiikö Hannu sitten harrastaa mitään muuta? Kalastus ja metsästys eivät ole koskaan olleet lähellä hänen sydäntään.
– Vaikka minulla on mökki tuolla Kauvosaarenpäässä ja siitä lohet uivat ohi, en paljon kalastele. Ikinä en ole mitään metsästänyt.
Matkustelu on yksi harrastus muiden joukossa. Hannu on kiertänyt monia maita, muun muassa Norja, Kreikka ja Kiina ovat tulleet tutuiksi.
– Kiinaan voisin lähteä uudestaankin. Yritin siellä Pekingissä pyytää koiranlihaa ravintolassa, mutta minulle sanottiin, että pitäisi mennä 3000 km etelämpään, hän nauraa ja sanoo, että olisihan se ollut elämys sitä maistaa.

Jaa uutinen:  

 
Naamatusten viimeisimmät
Hae uutisista ja sivustolta
 
Meän Tornionlaakso
Alkkulanraitti 48
95600 Ylitornio
Puh: 020 743 3210
ylitornio(@)tornionlaakso.net
Asiakaspalvelu:
Tilaukset
Osoitteenmuutos
Palaute
Uutiskirje
Yhteystiedot
Tavathan
Facebookissa:
Grafu Oy


Alkkulanraitti 48
95600 Ylitornio
Puh: 020 743 3210
ylitornio(@)tornionlaakso.net