Hanna-Leena Metsävainion työ on ihmisten kohtaamista

10.9.2015 06:01 Pasi Romakkaniemi

PELLO – Ihmisen ammatinvalintaan ja elämänuraan voi vaikuttaa monikin seikka. Joskus se on pelkkää sattumien summaa, joskus pienikin asia lapsuudessa tai nuoruudessa voi olla äärettömän merkityksellinen.
Hanna-Leena Metsävainiolla tällainen asia oli yläkouluiässä toteutettu Luokkakuva-musikaali.
– Se oli aikoinaan minulle ja monelle muulle ikäkaverilleni tosi iso juttu! Meitä oli nytkin Teinienkeli-esitystä seuraamassa kolme Luokkakuva-musikaalissa ollutta ihmistä, jotka tekevät taidetta lähes  täysipäiväisesti työkseen. Minun lisäkseni Tomi Enbuska sekä Teinienkelin päähahmo Jarno Jokiharju.

Johonkin yliopistoon
Ainahan voi jossitella yksittäisten asioiden merkityksellä, mutta Hanna-Leenalle kouluaikaiset kokemukset ratkaisivat elämänuran suunnan.
– Olin nuorena varmaan maailman eniten harrastava ihminen. Runopiirit, musiikki, partio, pilkkiminen, lentopallo... Kaikkea mahdollista ja mahdotonta.
– Ylioppilaaksi kirjoitin keväällä 2001. Teatteri ja esiintyminen olivat vahvasti minun juttujani, mutta  jatko-opiskelusuunnitelma ei ollut mikään itsestään selvyys. En ollut missään asiassa erityisen hyvä, kaikessa keskitasoa. Eikä opinto-ohjauksesta kyllä siihen aikaan ollut juuri mitään apua, ainakaan minun tapauksessani.
Hanna-Leena kertoo, että hänen oletusarvonaan oli epämääräisesti lähteä johonkin yliopistoon opiskelemaan. Kun yliopiston ovet eivät kuitenkaan auenneet ja kaikki lukiokaverit tuntuivat sinne pääsevän, oli tilanne hämmentävä.
– Ihmettelin kotona, että mitä nyt. Sitten isä luki lehdestä Keski-Pohjanmaan kansanopiston ilmoituksesta, missä haettiin teatterilinjalle opiskelijoita. Sitten se olikin menoa!

Kokkolan ammattikorkeakouluun
Kälviän kansanopistossa Hanna-Leenalle selvisi, kuinka laajasta ja monialaisesta alasta teatteritaide koostuu. Opiskeluaiheina olivat muun muassa musiikki, tanssi ja dramaturgia. Siellä hän suoritti myös draamakasvatuksen approbatur-opintokokonaisuuden
Kun yksivuotinen kansanopisto oli ohi, alkoi Kokkolan ammattikorkeakoulussa kuin tilauksesta teatteri-ilmaisunohjaajan koulutus. Kälviän pääopettaja suositteli muutamalle opiskelijalle hakemista sinne, yhtenä näistä Hanna-Leena. Ja niinhän siinä kävi, että seuraavana syksynä Hanna-Leena aloitti Kokkolassa kolmivuotisen opiskelu-urakan.
– Se oli mukavaa aikaa, olimme kuin iso perhe. Teatterissa sitä tekevä yhteisö ja sen voima ovat hirmuisen tärkeitä tekijöitä, ja niin ne olivat meillä opiskelijoillakin.
– Lähes ensimmäisenä kurssina oli Stand up. Olihan se hirveä kokemus, oikea myötähäpeän multihuipentuma! Siinä hirveänä hetkenä oli pakko tukeutua toisiin, ja jälkikäteen ajatellen se oli hyvä alku ystävien hankkimiseen. Opiskelun seurauksena sain paljon hyviä ystäviä ympäri Suomen.

Hyppy tuntemattomuuteen
Valmistumisen jälkeen odotti edessä työnhaku. Tiedossa oli, että työpaikan löytäminen ei välttämättä olisi helppoa. Työvoimatoimistossa ei tunnistettu koko teatteri-ilmaisunohjaaja -nimikettä. Mutta...
– Työvoimatoimiston virkailija ilmoittikin minulle yllättäen, että täällähän on yksi paikka sellaisen tutkinnon suorittaneelle. Kysyin äidiltä, missä päin maailmaa on Evijärvi ja seuraavana päivänä pistin hakupaperit postiin.
– Sain kutsun haastatteluun. Opiskeluaikana olin oppinut rennon tavan aloittaa tilaisuus esittelemällä itseni etelän ihmisten mielestä tavattoman hauskalla tavalla: ”Hei, olen Hanna-Leena Metsävainio, syntynyt Kolarissa ja kasvanut Pellossa.”
Se taisi silläkin kertaa tehota, sillä seuraavana päivänä Hanna-Leenalle soitettiin, että paikka on hänen.
– Se oli hyppy suureen tuntemattomuuteen, mutta hieno sellainen. Sain tehdä täydellistä pioneerityötä, sillä minulle todettiin vain, että tee itse oma työsi. Mitä annettavaa sinulla on meille?
– Sain vapaat kädet temmeltää oman harkintani mukaan. Apuna oli kuitenkin vahva harrastelijateatteriverkko, sillä joka kylästä löytyi oma teatterikerhoryhmänsä. Annoin teatteriohjausta monenlaisille ryhmille, mutta erityisryhmät kuten lapset, vanhukset ja kehitysvammaiset tulivat erityisen tutuiksi ja läheisiksi. 

Takaisin Lappiin
Etäisyys on aina suhteellinen käsitys ja kun meillä Lapissa sata kilometriä ei vielä ole matka eikä mikään, tuntui Pohjanmaalla jo 30 kilometriä olevan tavattoman pitkä matka. 
– Sain kuitenkin siellä juurrutettua uutena asiana yhteistoiminnan eri harrastajaryhmien välille. Ongelmana olivat kuulemma olleet pitkät välimatkat, mikä Lapin etäisyyksiä ajatellen tuntui hassulta.
Töitä Evijärvellä ja lähikunnissa sai tehdä niin paljon kuin sielu sieti. Erilaisten hankkeiden avulla saatiin rahoituspuoli toimimaan ja yhden viikon Hanna-Leena vietti myös Skotlannissa opettamassa draamaa. 
Kovan työtahdin ansiosta ylitöitä kertyi neljän kuukauden vapaan verran, ja sen aikana Hanna-Leena tutustui muun muassa Uuteen-Seelantiin. Lappi poltteli silti vielä pohjoisen tytön mielessä. 
– En oikein löytänyt omaa yhteisöä Evijärveltä. Elämä oli kovin työkeskeistä, varsinkin kun ne työt vielä painottuivat iltoihin, jolloin muilla ihmisillä oli vapaa-aikaa. Sen perän ihmisillä on vahva itsetunto, mutta on vaikea päästä pintaa syvemmälle, ystävystyä paremmin.
– Tekeminen siellä oli lopultakin aika yksinäistä. Kun sitten kävi ilmi, että Rovaniemeltä voisi löytyä töitä ja siellä oli paljon ystäviäkin, alkoi Rovaniemi kiehtoa mieltä.

Freelanceriksi
Niinpä Hanna-Leena teki toisaalta aika rohkean tempun: hän jätti vakinaisen työnsä ja muutti Rovaniemelle free lanceriksi.
– Nyt hankin elantoni periaatteella pala sieltä, toinen täältä. Parhaimmillaan minulla on ollut kuukaudessa 15 eri työnantajaa. Nyt kuitenkin yhtenä suurimpana työnantajani on monitaideyhdistys PISTE, joka on monitaiteinen taidealojen ammattilaisten yhteisö.
PISTE tuottaa esityksiä ja tapahtumia ja toteuttaa taidekasvatusta. Sen erityistä osaamista ovat lapsille suunnatut esitykset, työskentely erityisryhmien parissa sekä monitaiteinen työ.
– Tämä sopi minulle erinomaisesti, sillä minua ovat kiinnostaneet aina erityisen paljon juuri erityisryhmille, kuten dementikoille, vanhuksille, lapsille, maahanmuuttajille ja kehitysvammaisille tarkoitetut työt ja esitykset.

Puute tiloista
Myös kansalaisopistot ovat Hanna-Leenan työnantajia, tällä hetkellä Pellossa, Rovaniemellä, Ranualla ja Taivalkoskella.  
– Pohjanmaata ja tätä seutua verrattaessa suuri ero on tiloissa, opetustuntien määrässä ja teatteriharrastuksen levinneisyydessä. Ehkä perinteisestä nuorisoseuratoiminnasta johtuen harrastelijateattereita arvostetaan Pohjanmaalla, minkä huomasi toimivissa tiloissa. Yleensä aina löytyi näyttämö, jossa oli valaistus ja puvustus ynnä muu tarvittava. 
– Täällä harjoitus- ja näyttämötila on monesti itse keksittävä ja koko ajan käydään kilpailua tiloista urheilun kanssa. Usein ajatellaan, että vaikkapa kahdeksan hengen ryhmälle riittää esimerkiksi luokkahuone, mutta ei se niin ole.
Fyysinen ilmaisu on aina kiinnostanut Hanna-Leenaa paljon ja niinpä hän suoritti töiden ohessa Lapin urheiluopistolla myös tanssijan tutkinnon. Itse hän kuvailee taitoa tanssia työvälineeksi, jota on jo käyttänyt esimerkiksi päiväkoti-ikäisille tehdyssä tanssiteatteriesityksessä.

Monologi isoäidistä
Entä jatkossa, onko vielä edessä hyppyjä suureen tuntemattomaan?
– Teatterin tekeminen erityisryhmien sekä eri yhteisöjen kanssa kiinnostaisi minua yhä enemmän, mutta raha on nykypäivänä koko ajan tiukemmassa. Rahoituksen saaminen hankkeisiin tänne pohjoiseen on koko ajan vaikeampaa, eikä etelässä tunnuta tajuavan pitkien välimatkojen vaatimia matkustusaikoja ja kustannuksia.
– Pimeällä syksyisellä tiellä auton ratissa istuessa tulee monesti mieleen, miksi tätä teen.
– Mutta sitten kun näkee millaiset hyvinvointivaikutukset saa teatterin avulla ihmisille, ei pelkästään harrastajille vaan myös yleisölle ja koko yhteisölle, taas jaksaa. Tässähän on ennen kaikkea kysymys ihmisten kohtaamisesta.
Parhaillaan Hanna-Leenalla on työn alla monologi omasta isoäidistään, Aino Metsävainiosta, joka oli tunnettu kansanparantaja. Esityksen käsikirjoittaa Janne Rosenvall.
Isoäiti on kuollut jo vuosia sitten, mutta tekstin pohjana on Hanna-Leenan serkun puolison 1990-luvun alussa äidinkielen tutkielmaa varten tekemä haastattelu.
– Esityksessä pohditaan millaista on olla parantaja, ihmisten reaktioita ympärillä, mitä isoäiti kohtasi työssään, mihin nykyajan parantajat ovat kadonneet....
Toivon mukaan Hanna-Leena tullaan kevään mittaan näkemään myös Pellossa ja Kolarissa isoäitinsä roolissa.

Jaa uutinen:  

 
Naamatusten viimeisimmät
Hae uutisista ja sivustolta
 
Meän Tornionlaakso
Alkkulanraitti 48
95600 Ylitornio
Puh: 020 743 3210
ylitornio(@)tornionlaakso.net
Asiakaspalvelu:
Tilaukset
Osoitteenmuutos
Palaute
Uutiskirje
Yhteystiedot
Tavathan
Facebookissa:
Grafu Oy


Alkkulanraitti 48
95600 Ylitornio
Puh: 020 743 3210
ylitornio(@)tornionlaakso.net