Alpo Raaterova on musisoiva kalamies

26.10.2017 06:01 Anna-Maria Vainionpää

Harmonikka soi Alpo ja Raija Raaterovan kotona lähes päivittävin.

PELLO – Kuka ikinä kohtaa Alpo Raaterovan voi varmasti sydämestään todeta, että siinäpä vasta valoisa ja elämänmyönteinen mies. Aurinkoista olemusta lisää hänen rakas harrastuksensa, harmonikan soitto. Hanurinsoittajat, jos ketkä, osaavat luoda lämpimän tunnelman niin kesäiltoihin kuin talvisiinkin kokoontumisiin.

Kieringin poikia

– Meitä oli yhteensä seitsemän sisarusta, mutta yksi kuoli jo ihan pienenä, Alpo kertoo.

Alpo on sisarusparven nuorimmainen, sillä hänen isänsä menehtyi pojan ollessa alle kahden vanha. Äiti jäi yksin huolehtimaan isosta perheestään.

– Kantturoita meillä oli aina. Me lapset olimma mukana senko pystyttiin. Äitin helmoissahan mie pyörin, Alpo nauraa.
Paitsi perheenpään kuolema myös Lapin sota koetteli perhettä.

– Me menimmä evakkoon Kannukseen, hän muistelee.

Alpon vanhin veli oli rintamalla, mutta palasi sieltä ehjin nahoin. Sodan jälkeen perhe palasi Sodankylän Kierinkiin.
Alpon äiti saavutti kunnioitettavan 97 vuoden iän.

– Kerroin äitille, että kun täytät sata vuotta, juoma sitten sen kunniaksi pullollisen konjakkia, Alpo virnuilee.

Leivän hakuun Ruotsiin

Armeijan jälkeen Alpo sai vähäisiä töitä Suomesta, mutta kuten tuhansien hänen ikäistensä nuorten, oli hänenkin lähdettävä työn perään Ruotsiin. Vuosi oli 1963.

Alpon kaksi siskoa ja yksi veli olivat lähteneet Ruotsiin jo aiemmin. Lopulta kaikki sisarukset löysivät leivän naapurimaasta.
Alpon ensimmäinen työpaikka oli Boråsissa autonrenkaita valmistavalla tehtaalla.

– Mitä se poikamiehen elämä oli, liikekannallepanoa, Alpo tuumaa ja nauraa päälle.

Loppuelämän kannalta kohtalokkaaksi työpaikaksi osoittautui Trollhättanin lähellä sijainnut Lilla Edets Pappersbruk AB, jossa Alpo ehti työskennellä vain lyhyen jakson. Samassa tehtaassa nimittäin työskenteli myös Ruukin Toskaperältä lähtöisin oleva Raija Sarja.

Nuoren miehen liikekannallepano loppui lyhyeen, ja pari vihittiin heinäkuussa 1966.

He ehtivät vuosikymmenten aikana rakentaa yhdessä kuusi omakotitaloa, itselleen ja Alpon sisaruksille. Työkokemusta kertyi monissa työpaikoissa eri paikkakunnilla. Töitä oli tarjolla joka puolella enemmän kuin ehti tehdä. Alpolla oli oma metsäkoneyrityskin.

Siteet kotimaahan pysyivät tiiviinä kaikki vuodet. He kävivät joka vuosi sukuloimassa ja tapaamassa ystäviään Suomessa. Vuosittaisen sukulaiskierroksen päätteeksi Alpo lähti kalalle Tenolle.

– Elintaso oli aikoinaan kokonaan erilainen, ko vertas Suomeen. Ostovoima oli hyvä. Ei tarvinnu joka penniä laskea. Sitä ne taisivat Suomessa kaehtia, ko tulimma joka kesä uuela autola, Alpo nauraa.

Vuosikymmenten ”työreissu”, kuten Alpo Ruotsin vuosia nimittää, oli heille hyvä kokemus.

– Ruotsi kohteli meitä hyvin. Ei ole valittamista, hän toteaa.

Ruotsi tarjosi heille hyvän elämän, töitä ja toimeentuloa, mutta myös lukuisia ystäviä ja vapaa-ajan harrastuksia. Yksi merkittävä etu on myös ruotsinkielen taito.

Paluu houkuttelee

Kun pariskunta pääsi eläkkeelle vuonna 1990, he päättivät tavanomaisen kesälomareissun päätteeksi käydä Pellon kunnan asuntotoimistossa kysymässä, josko Suomesta löytyisi taloa tai asuntoa.

Sellainen löytyi saman tien. Loppuvuodesta 1990 Raaterovien muuttokuorma purettiin Pellossa.

– Ei sielä ollu mithän, ko olima eläkkeellä, Alpo toteaa.

– Ei marjastusta, vähempi kalastusta, emmekä bingollekaan niin alkaneet.

Sopeutuminen kävi jouhevasti, tosin kielen kanssa tuli joskus eteen pientä ”tenkkapoota”.

– Ko olima tottuneet olemaan ruottalaisten seassa, alko sitä Suomessaki ensin vastaamaan ruottiksi, Alpo kertoo hymyillen.

Suomen kieli alkoi luistaa, ja ”ylimääräiset” h-kirjaimet löysivät omat, tutut paikkansa.

– Joka on aikanaan opittu, ei sitä voi noin vain poistaa, hän toteaa ja kertoo osaavansa oikean h-kirjaimen käytön niin kuin sen lapsuudessaan oppi.

Musiikkia kaiken ikää

Alpo kertoo imeneensä musiikin itseensä pienestä pitäen. Lapsuuden kodissa oli hänen kertomansa mukaan aina soittopelejä, eikä ”talossa voinut olla ilman musiikkia”. Haitari, mandoliini ja kitara soivat. Veljet olivat niin näppäriä käsistään, että rakensivat itse kanteleensa.

– Velipojat voittivat hanurin korttipelissä. Mie kävin sitte sallaa rämpyttelemässä sitä, ko veljet olit pois kotoa, Alpo muistelee.
Alpo pitää itseään tee-se-itse -muusikkona.

– Sitä tuli vaan soiteltua. En ole opetellu soittamaan, ko vain rämpytelly. Itte olen opetellu nuotit, eikä aina ole menny ko Strömsössä, hän virnistää.

Rämpyttely ei terminä kuvanne Alpon soittotaitoja oikein, sillä hänellä oli aikoinaan Ruotsissa oma yhtye Ritu ja Rämäkät, myöhemmin Rämäkät-yhtye, joka soitti suomalaista musiikkia Suomi-seuran taloilla yli kymmenen vuoden ajan. Yhtye oli varsin suosittu suomalaisten keskuudessa. Se toi vanhan kotimaan hitusen lähemmäksi, edes hetkittäin.

– Kukaan ei ymmärtänyt nuoteista mitään. Jatkuvasti menimme korvakuulolta, musiikkimieheksi syntynyt mies muistelee.
Nyttemmin Alpo ymmärtää nuoteista huomattavan paljon. Raija-vaimon mukaan miehellä on kolme hyllyllistä täynnä nuotteja niin olo- kuin makuuhuoneessakin. Hyvä ystävä ja muusikko itsekin, Olli Urhonen, yrittää kuulemma laittaa Alpon nuotit aina aakkosjärjestykseen, että ne löytyisivät tarvittaessa helpommin.

– Eihän ne pysy järjestyksessä, ko aina pittää hommata lissää, Alpo nauraa.

Meän Opistolla on kokoontunut harmonikkaryhmä useita vuosia. Alpo on ollut kokoonpanossa mukana ”Jeesuksen monta vuotta”.

– Se on hyvä homma. Ryhmässä voi olla mukana, miten kukin pystyy. Saa olla hyvä tai huono, mies kiittelee lämpimästi opettaja Jussi Välimaata ryhmän hyvästä hengestä.

Raija saa nauttia harmonikan sävelistä Alpon soittaessa kotonaan, mutta hanuristi esiintyy pyydettäessä erilaisissa tilaisuuksissakin. Kuluneella viikolla hän soitti Pellon eläkeläiset ry:n tilaisuudessa. Rune Ekonojan kanssa he laulattavat vanhuksia ja muita laulumielisiä esimerkiksi Kyllinkeitaan palvelukodilla.

Valssi Tornionjokilaaksolle

Alpo Raaterovan tunnetuin sävellys on varmasti Valssi Tornionjokilaaksolle. Sen nykyiset sanat ovat Eija Saukkoriipin kynästä. ”Tornionjoki, kairojen vuo, ei erota se, vaan yhtehen tuo” kuuluu osa väylänvartisten oman valssin puhuttelevaa kertosäettä.
Revontulet-kuoro on levyttänyt kyseisen valssin omalle cd:lleen, ja sitä on soitettu myös radiossa.

Alpo sai ensin kyseisen valssin sanat. Ne saivat sävelkulun hahmottumaan.

– Säveltäminen on mukavaa hommaa, että saako sitä tulemaan mittään esille. Tuleeko sanoihin valssi, humppa, jenkka vai esimerkiksi tango, hän pohtii.

Kalat juoksuttavat

Yksi paluumuuton motiiveista Raaterovilla olivat täkäläiset, paremmat kalastusmahdollisuudet kuin Ruotsissa. Alpo kalastelee Väylällä ja aina 200 kilometrin säteellä Pellosta niin Ruotsin kuin Suomenkin puolella. Olosuhteet ovat erinomaiset.

– Kalastus on ollu hyvä homma. Aina pittää yrittää saaha vaan isompaa kallaa, Alpo myhäilee.

Kalastus on hänelle paitsi harrastus myös kilpailulaji. Talvisin hän kiertää pilkkikisoja aluksi viikottain ja kevään edetessä pidemmälle jopa päivittäin. Ruotsin puolella kisoista saa rahapalkintoja, jotka ovat arvoltaan 5 000–50 000 kruunua. Menestystä lajissa on kertynyt, koska varsin usein hän ja pari hänen hyvää ystäväänsä jakavat pilkkikisojen ensimmäiset kolme sijaa.

Lajin viehätys ei kuitenkaan ole palkinnoissa.

– Vaikka voittojakin on tullu, niin kyllä se on pitkä miinus talouellisesti. Yhtenä päivänä voit päästä voitole, muuten tullee miinusta, hän laskeskelee.

Kesäisin hän pyytää vaapuilla. Vaappuja hän valmisti ennen itse, mutta nykyään hänen vaappunsa ovat pääosin taitavan ystävän tekemiä.

– Hyvä vaappu on semmonen, joka pyytää kallaa. Sillä pittää olla hyvä haku, pittää osata tehä semmosta sivulenkkiä, hän summaa.

Väylästä nousee muun muassa lohta, siikaa ja harria. Suurin Alpon saama lohi painoi komeat 17,2 kiloa. Pituutta vonkaleelle oli kertynyt Alpon nilkoista aina harteille asti.

– Vieläkö tästä vanhenen ja painun kassaan, niin voipi sanoa, että olen lohen mittanen, hän virnuilee.

Vaikka lohta pidetään kalojen kuninkaana, Alpon mielestä hyvin fileeerattu ja voissa paistettu ahven ohittaa sen herkullisuudessaan.

Se mihin akateemiset laskelmat jään kantavuudesta vaativat laskukaavaa toisen perään vanha pilkkimiesten viisaus väittää, että jää kantaa ihmisen neljän sentin vahvuisena, mutta pilkkijän varusteineen sentin vahvuisena.

– Se on 2,5 senttiä, ko voi lähteä pilkille. Se sujjuu, ko ei ole yhessä kohtaa kauan, pellolainen pilkkimies tietää.
Enemmän kuin tuuria, kalastamisessa tarvitaan tietoa ja taitoa. Taitavaksi pilkkijäksi voi oppia.

– Pittää tietää oikea pilkkipaikka. Kivien lähistöön syntyyn akanvirtoja. Net on kalojen lepopaikkoja, hän opastaa.

– Reijälä ei saa viipyä kauaa, vaan pittää uskaltaa lähteä pois. Net tullee isot kalat ensin ja sitte vain pienempiä.

Väylä on vasta paikoin kevyessä riitteessä. Pariskunnan keittiönpöydällä Alpon pilkkiviehelaatikko odottaa jo kauden alkamista.
Jutun otsikko voisi olla myös: Alpo Raaterova on kalastava musiikkimies. Se olisi ihan yhtä oikein.

Jaa uutinen:  

 
Naamatusten viimeisimmät
Hae uutisista ja sivustolta
Ilmoitukset
Saajoturkis
 
Meän Tornionlaakso
Alkkulanraitti 48
95600 Ylitornio
Puh: 020 743 3210
ylitornio(@)tornionlaakso.net
Asiakaspalvelu:
Tilaukset
Osoitteenmuutos
Palaute
Uutiskirje
Yhteystiedot
Tavathan
Facebookissa:
Grafu Oy


Alkkulanraitti 48
95600 Ylitornio
Puh: 020 743 3210
ylitornio(@)tornionlaakso.net